– Tää on mun äiti, sanoi Mummo ja katsoi lämmöllä tytärtään jonka kainalossa istui.

– Ei kun se on mun äiti, sanoin minä.

– Ei. Tää on mun äiti, jatkoi Mummo varmasti ja kallistui lähemmäs minun äitiäni, Mummon tytärtä.

Hyvää äitienpäivää äidit ja tyttäret ja kaikki muut.

Anteeksi pitkä blogihiljaisuus. Kertoo aika paljon siitä millä aktiivisuudella olen myös Mummoa nähnyt. Kevät on menty pikakäynneillä. Muu elämä on vyörynyt päälle. Tajusin, että on paljon sellaisia sukuja ja perheitä joissa lapsia ei ole tehty yhtä nuorena kuin meidän suvussamme. Meillä kun alzheimeria sairastaa Mummo, ei esimerkiksi minun äitini. Yritän tässä jotenkin siis sanoa, että on paljon sellaisia perheitä joissa joudutaan samaan aikaan hoitamaan omia lapsia ja omia vanhempia. Meillä on sentään yksi sukupolvi tässä välissä. Mahtaa olla rankkaa.

En siis tosiaan ole koko kevään aikana ehtinyt käydä Mummon luona kuin kääntymässä. Onneksi muut ovat käyneet ja toivottavasti vähän paremmin kuin minä. Olen lohduttautunut sillä, että elän ruuhkavuosia ja kaikkeen ei vain aika riitä. Mutta. Sitten tajusin, että olen suorastaan onnekas, kun tilanne on tämä. Toisaalta, äitini on saanut omat lapsensa aikuisiksi ja nyt hän joutuu ottamaan vastuun omasta äidistään. Elämä tuntuu olevan toisista huolehtimista riippumatta iästä tai elämänvaiheesta. Joillain vielä hoidettavia tulee tuplana eri suunnista. Ei käy kateeksi.

Mummon pöydälle on ilmestynyt puikot ja keskeneräinen käsityö. Kyseessä on vähän hapuilevalla käsialalla tehty vaaleansininen kudin. En tiedä mistä se on tupsahtanut, mutta epäilen hoitajia. He ovat varmaan yrittäneet keksiä Mummolle jotain tekemistä, virikettä. Kun äitini kysyi Mummolta kutimesta, Mummo sanoi ettei kyseessä todellakaan ole hänen kutimensa, mistä lie siihen pöydälle tullut. Taas päästään tähän ongelmaan, että hoitajat eivät tunne entistä Mummoa. Mummo ei ollut käsityöihminen. En muista koskaan nähneeni Mummoa kutomassa. Kyllä hän kutoa osaa. Siitä on todisteena nuorena tehdyt ompeleet, mutta ne on tehty kun se on ollut tapana, ei siksi, että Mummo olisi erityisesti pitänyt käsitöiden tekemisestä.

Äitini ystävällä on myös äiti joka sairastaa alzheimeria. Tämä mummu on saanut hoitopaikassaan oman kopan. Siihen koppaan on kerätty mummun omia juttuja, juuri käsityön tapaisia asioita joita mummu voi puuhastella ja jotka ovat hänelle tärkeitä. Muistan kun kuulin kopasta ensimmäisen kerran. Aloimme silloin miettiä äitini kanssa mitä Mummon koppaan laitettaisiin. Oli vaikea määritellä Mummoa kopan sisällön perusteella. Jos ajattelisin vain sitä vanhaa Mummoa joka minulla oli, laittaisin koppaan pullon valkoviiniä, aleksanterin leivoksen, hyvän dekkarin ja jumppakasetin. Dekkari voisi olla ranskankielinen. Se olisi minun Mummoni koppa.

Mutta Mummo ei enää lue. Hän luulee lukevansa, mutta eihän muistisairaana voi lukea kovin kummoisia tekstejä. Ja Mummon tila alkaa olla niin huono, että lehtiartikkelikin on jo liian pitkä. Kerran veljeni ollessa Mummoa tapaamassa, oli Mummo lukenut yhtä kaksipuolista paperia. Aina päästyään sivun loppuun hän oli onnellisena kääntänyt paperin ja todennut sen jatkuvat. Tätä oli jatkunut aika monta kertaa ilman, että Mummo oli tajunnut lukevansa samaa paperia yhä uudestaan ja uudestaan. Ei, lukeminen ei enää onnisu. Herkuista ja alkoholista olenkin jo kertonut aikaisemmin. Entäs jumppakasetti? Ei ole Mummo tainnut enää viimeisiin vuosiin jumpata, ei kasetin tahtiin eikä muutenkaan. Mitä siis laittaa Mummon koppaan?

En ihan oikeasti tiedä. Sen takia en puutu kutimen olemassaoloon mitenkään. En tiedä nauttiiko Mummo kutomisesta. Ei välttämättä. Mutta en tiedä nauttiiko Mummo enää kovin monesta asiasta muutenkaan, joten onpahan Mummolla jotain tekemistä aikaa tappaessaan.

Mummon lihomiseen liittyy vaateongelma. Suurin osa Mummon omista vaatteista alkaa jäädä pieneksi. Se tarkoittaa sitä, että Mummolle pitäisi ostaa uusia vaatteita. Olemme äitini kanssa puhuneet villatakkien ostamisesta ja kuminauhavyötäröiset ja mukavat housut ovat myös olleet ostoslistalla. Vaatteiden hankinta toiselle ihmiselle ei ole kovin helppoa. Mummolle hankittavilla vaatteilla on muutama kriteeri, jotka ovat käytännön sanelemia. Vaatteiden pitää olla helppohoitoisia, eli ne voi heittää pesukoneeseen hienopesuista välittämättä. Vaatteiden pitäisi olla mahan kohdalta löysiä, mutta muuten ei lahkeiden tarvitsisi hulluna heilua. Niiden pitää myös olla helposti päälle puettavissa. Mummon kaapista löytyy monta paitaa, jotka pitää pujottaa päälle ja se alkaa olla vähän vaikeaa. Olisi helpompi pukea Mummolle edestä napitettavia paitoja. Vaatteiden pitää myös lämmittää, sillä Mummon vanhuus on tehnyt hänestä herkästi palelevan.

Kun näihin kaikkiin edellä mainittuihin kriteereihin lisätään vielä yksi kriteeri (se kaikista vaikein), alkaa tehtävä olla melko mahdoton - Mummon maku. Kun tietää minkälaisissa vaatteissa Mummo on ikänsä kulkenut ja kun tietää mistä väreistä pitänyt ja mitä inhonnut, on vaikea rikkoa Mummoa vastaan. Sama ongelma kuin niin monen muunkin asian kohdalla, sen vanhan Mummon tunteneena on vaikea ohittaa niitä vanhoja mieltymyksiä. Tämä vanhojen miletymysten kunnioittaminen on meidän läheisten ongelma. Hoitohenkilökunta on vapaa näistä mieltymyksistä ja he pystyvät hoitamaan hommansa kohtaamalla nykyisen Mummon. Vielä en ole päättänyt onko Mummon mieltymysten sivuuttaminen tai kunnioittaminen hyvä vai huono asia.

Mummon maha on kasvanut. Meilä on Mummon kanssa sama ruumiinrakenne - olemme omenasukua. Maha on aina ollut se kohta kroppaa, johon kilot ovat tarttuneet. Ne ovat jämähtäneet usein niin, että laihduttaessa kilot lähtevät kaikkialta muualta, mutta mahasta eivät sitten millään. Nyt Mummo, jolla on aina ollut vähän pömppämaha, pieni peppu ja ruipelot raajat, on kasvattanut mahaansa entistä suuremmaksi.

Käsittääkseni lihominen ei kuulu taudinkuvaan, päinvastoin. Yleensä Alzheimer-potilaat laihtuvat, koska kadottavat nälän tunteen. Mummo on lihonut varmaankin kahdesta syystä. Ensinnäkin Mummo on aina liikkunut paljon ja nyt hän ei liiku enää yhtään. Liikunnaksi ei voi kutsua parinkymmenen metrin kävelyä palvelutalon sisällä lounaalle. Ei, vaikka se kuinka tapahtuisi päivittäin. Eikä liikunnaksi oikein voi kutsua sitäkään, kun kuljemme palvelutalon kerroksesta toiseen ja aina istumapaikan nähdessään, Mummo haluaa istua alas lepäämäämään.

Toinen syy Mummon lihomiseen on se, että hänen syömisiään vahditaan. Hoitajat pitävät huolen siitä, että Mummo syö aamisen, lounaan ja iltapalan. Ei vielä mitään maailmoja mullistavaa, mutta Mummo on aina syönyt vähän. Hän on asunut yksin ja saattanut korvata lämpimän aterian parilla leipäpalalla. Nyt Mummo syö lämpimän aterian joka päivä ja sen lisäksi leipää ja jogurtteja.

Mummon lihomiseen on kyllä vielä kolmaskin syy. Me sukulaiset. Me olemme vastuussa siitä, mitä Mummon jääkaapista ja kaapeista löytyy. Ja sieltä on löytynyt aikamoisia herkkuja. Koko lapsuuteni olen katsonut kuinka Mummo syö aamupalaksi ranskanleipää lauantaimakkaralla tai polar-juustolla. En siis ole osannut ostaa Mummolle oikein muuta leipää kuin kaikista pullamaisinta ranskista. Sen lisäksi olen pitkään halunnut ilahduttaa Mummoa ja ostanut kaappiin suklaata ja erilaisia herkkuja. Herkut kun ovat olleet se asia, jolla vielä on voinut onnistua ilahduttamaan Mummoa. Ja tietenkin aina kun olen käynyt Mummoa katsomassa, olemme syöneet vähintään pullat kahvin kanssa. En ole ostoksineni yksin. Meillähän on käytössämme vuoroviikot lähisukulaisten kesken ja hoidamme Mummon ruokaostokset vuorojemme lomassa. Viime aikoina Mummon jääkaapista on löytynyt myös brie-juustoa. Nyt pitäisi kai käydä sukulaisten kesken keskustelua siitä, mikä on sopivaa vietävää Mummolle ja kuinka paljon haluamme ilahduttaa häntä herkuilla. Tosiasia kun on, että Mummolle ei kohta löydy omasta vaatekaapista sopivia vaatteita, vaan alkaa olla aika ostaa uusia kuminauhavyötäröisiä vaatteita.

Mummo oli meillä jouluna. Se on tapa josta on vaikea päästä, eikä ole tarvettakaan. Kun Mummoa tapaa samoissa merkeissä vuoden välein, huomaa muutokset aiempaan aina selkeämmin. Moni asia oli samalla tavalla kuin viime vuonna, mutta jotkin asiat ovat muuttuneet. Haimme äitini kanssa Mummon meille vasta hautasmaalla käynnin jälkeen. Osasyy tähän ratkaisuun oli sää, toisaalta toimimme näin jo viime vuonna. Mummon jouluiset hautausmaakäynnit nyt vaan ovat ohi. Kamala ajatus, mutta toivoisin Mummon olvena ensi vuonna meitä hautausmaalla jo vastassa.

Mummo oli onnellinen kun hänet haettiin. Kaksi tuttua naamaa tuli hakemaan ja oli järjestänyt ohjelmaa. Hoitajat olivat laittaneet Mummolle hienommat vaatteet päälle (olivat kuulemma aikaisemmin päivällä käyneet ja huomanneet Mummon laahustavan ympäriinsä epäsiistissa oloasussa). Veimme hoitajille pienen muistamisen ja tulimme meille. Mummo istui onnellisena meidän muiden seurassa, söi herkkuja ja joi viiniä. En huomannut katsoa nauttiko hän syömisistä, mutta kiinnitin huomiota siihen, että ennen niin ahnaasti viiniä juonut Mummo joi kyllä viininsä, mutta ei kaivannut lasin tyhjettyä lisää, vaan tyytyi kiltisti veteen. Aikaisemmin Mummo olisi suhtautunut veden tarjoamiseen paheksuvasti.

Mummo ei ollut kovin kiinnostunut lahjoista, mutta katseli haltioituneena lapsia jotka availivat lahjojaan innostuksen vallassa. Selkein muutos Mummossa oli väsymys. Mummon ilta päättyi aikaisemmin kuin meidän muiden. Äitini vei hänet taksilla kotiin ja tuli jatkamaan iltaa vielä meille. Mummo oli tyytyväinen kun pääsi lähtemään. Jopa niin tyytyväinen, että oli sitä mieltä, että ensi vuonna häntä ei kannata ottaa mukaan joulun viettoon ollenkaan. Tiedän, että Mummo sanoi sen silkasta väsymyksestään, mutta jäi siitä vähän kurja olo. Ei itseni puolesta, vaan Mummon.

Tapaninpäivänä Mummo oli serkkuni luona syömässä. Oli kuulemma ollut aika pihalla eikä ollut tiennyt kenen luona on. Onhan se ollut jo havaittavissa, että osa sukulaisista alkaa jo kadota Mummolta. Enää me tutuimmat olemme tuttuja, vaikka nimiä ei taida enää meilläkään olla.

Muistin eilen ihan yhtäkkiä millainen Mummo oli. Ajatus tuli päähäni jostain kesken kaiken. Tuli ikävä. Se tässä taudissa on surullista, että vaikka Mummo on edelleen luonamme, ei hän oikeasti enää ole.

Minun Mummoni oli hauska tyyppi. Hän keksi kaikille aina lempinimiä ja ne nimet vaihtelivat. Mummon lapsilla on ollut kymmenittäin erilaisia lempinimiä joista jotkut kuuluvat tiettyy hetkeen ja toiset ovat seuranneet läpi elämän. Minä olin lapsena Pikkuinen lintu. Usein Mummon kutsuessa minua Pikkuiseksi linnuksi minä tuhahdin, etten ole mikään lintu, enkä ainakaan pikkuinen, mutta silti minusta tuntui aina yhtä hyvältä, että Mummolla oli minulle oma lempinimi. Mutta nimiä on ollut muitakin.

Mummossa oli myös monta puolta. Joskus minun oli vaikea hahmottaa sitä, että se kesäinen ja vapautunut, hassutteleva Mummo joka minulle oli kaikkein tutuin, oli myös oman aikansa kasvatti. Mummo oli tarkka pukeutumisestaan ja käytöksestä. Hänet oli kasvatettu hyvin ja ankarasti ja oli asioita jotka olivat sopivi ja toisia jotka eivät olleet. Minulle miltei kaikki oli sallittua. Se erotti minua ja Mummoa, mutta joskus tuntui, että Mummo oli minulle kateellinen siitä, että olin syntynyt tähän aikaan ja hän siihen toiseen. Mummo oli kummallinen yhdistelmä huumorintajua ja pidättyväistä hyvää käytöstä.

On kummallista ikävöidä ihmistä jonka luokse voin koska tahansa mennä. Paitsi etten voi. Se Mummo jonka luokse voin mennä istui viimeksi telkkarin ääressä ihmetellen ohjelmia.

-Selitä mulle selkeällä suomen kielellä, mitä tossa tapahtuu.

- Keitä noi on?

- Mitä tossa tapahtuu? Mä en ymmärrä.

Ja tämä kaikki toistuu parin minuutin päästä uudestaan, eikä oikeita tai vääriä vastauksia ole. Ja taas Mummon kasvoilla se sama tyhjä katse, paitsi niinä hetkinä kun hän katsoo silmiin ja hymyilee onnellisena. Ja kun olen lähdössä kotiin, hän sanoo:

- Älä mee. Kiva kun on tommonen tyttö. Eikö ookin?

Minulla on ikävä sinua Mummo. Ja tänään ehkä vähän itken sitä, että olen sinut jo menettänyt.

Olimme viimeksi lasten kanssa seurustelemassa Mummon kanssa. Täytyy sanoa, että se on paljon siedettävämpää kuin käydä yksin. Mummo saa seuraa, mutta mitään erityistä keskustelua ei tarvitse yrittää käydä. Palvelutalossa on biljardipöytä ja menimme vähän lyömään palloa. Mummo istui vieressä ja katseli uteliaana meitä ja ympäristöään. Uteliaisuus ei ole karissut Mummosta, vaikka niin moni muu tuttu piirre onkin. Jos joku kulki ohi, Mummo halusi teitää kuka kulkija mahtoi olla. En ikävä kyllä osannut koskaan tyydyttää Mummon uteliaisuutta. Kävimme taas kävelyllä pitkin palvelutaloa. Arvostan suunnattomasti sitä, että palvelutalon sisällä on tiloja joissa on mukava käyskennellä. Ei ole vain käytävää käytävän perään, vaan on isoja sisäpuutarhoja ja parvia. Huomaan, että vien Mummoa yhä vähemmän ulos. Mummo väsyy nykyään niin nopeasti ja haluaa vain istua penkillä, että koko ulos menemisen vaiva tuntuu turhalta. Eihän se toki niin ole, mutta kun omassa elämässään elää ruuhkavuosia, sitä huomaa laiskistuvansa myös omilla Mummo-vuoroillaan.

Mummo täytti vuosia. Taas. Niin tapahtuu joka vuosi. Mummo ei ole ihan varma minkä ikäinen hän on. Itse asiassa vaihtoehtojen skaala on aika laaja. Toisinaan Mummo on sitä mieltä, että hän on jo todella vanha, ainakin yli 90. Toisinaan Mummo taas ihmettelee kun hänelle kertoo oikean iän, että miten hän nyt muka niin vanha on, ei voi olla. Mummo täytti 85 vuotta. Se on tavallaan paljon, mutta tavallaan ei. Välillä pelottaa, että tätä on edessä vielä monta vuotta. Se on hyvin mahdollista, jos ei jopa todennäköistä.

Vietimme syntymäpäivää Mummon ja jälkeläisten kesken. Meitä oli yli 20 hekeä. Aika paljon, kun ajattelee, että siinä oli vain Mummo kahden lapsensa ja näiden jälkeläisten (+puolisot) kanssa.

Oli pitkä pöytä täynnä perheenjäseniä, oli pieni muutaman kuukauden ikäinen suvun nuorin, oli naurua Mummolle ja Mummon kanssa, oli viittauksia historiaan, muistamattomia muistoja, ystäväkirja menneisyydestä, Karl Fazer, omenapiirakka, skumppaa, juoksevia lapsia, yhteiskuvia, salamavaloja ja hieman kiusaantuneena naurava Mummo. Oli kivaa. Toivottavasti myös Mummolla. Ihan varma ei koskaan voi olla, sillä ihan oikeasti Mummo ei oikein pysty seurustelemaan enää noin isossa joukossa. Onneksi oli myös oma poika ja tämän kainalo ja tuttuja kasvoja joille ei löytynyt nimiä, mutta joista Mummokin muisti, että ne ovat tuttuja.

Montakohan syntymäpäivää Mummolla on vielä jäljellä?

Tällainen kommentti oli ilmestynyt blogiin:

Minulla on tutkinto viikko palvelutalossa jossa mummosi on.Hän on tutkinnossani asukas jonka kanssa suoritan kuntoutuksen tukemisen tutkintoa.Maanantaina föönasin hänen hiukset(olen myös kampaaja ammatiltani) ja hän ilmiselvästi nautti siitä.Eilen olimme kävelyllä sekä tänään.Ilma suosi tänään ja istuimme lähipuistossa auringossa.Vein hänet myös talon jalkahoitajalle koska en saanut hänen varpaankynsiä leikattua.Hän sanoi että tässä on nyt hyvä.Huomenna ajattelin pitää pienen tuolijumpan ja menemme talon Bingoon muiden joukkoon.
Mummosi kanssa olemme keskustelleet entisestä elämästä ja missä hän on esim.matkustellut.
Mummosi on ollut mukava seura:)

Mukavaa, että Mummoa on viihdytetty. Mukavaa, että Mummo on ollut hyvää seuraa.

Mietimme äitini kanssa sitä miten erilaista on hoitaa vierasta ihmistä. Me emme voi pitää Mummolle tuolijumpaa, viedä bingoon tai keskustella hänen kanssaan entisestä elämästä. Me emme voi tehdä niin, koska meidän suhteessamme Mummoon painaa menneisyyden taakka. Kun me yritämme muistella Mummon kanssa menneitä, emme osaa vain kuunnella sitä mitä Mummo sanoo, vaan me tiedämme hänen muistonsa. Jos siis Mummo muistaa jonkin asian väärin, me korjaamme. Ei ehkä pitäisi, mutta emme osaa muutakaan. Kun äitini yritti jutella Mummon kanssa matkustamisesta, siitä miten paljon Mummo on matkustelluut, Mummo sanoi ettei muista ja että tytär muistaa paremmin. Me kysymme Mummolta menneestä odottaen kuulevamme sen mitä olemme joskus aikaisemmin kuulleet. Me muotoilemme kysymykset tarkoiksi ja suljemme tarkoilla kysymyksillämme Mummon muistin. Joku vieras voi tulla, jutella niitä näitä ja uskoa kaiken sen mitä Mummo muistaa muistavansa, ilman kyseenalaistamista, ilman odotuksia.

Äitini yritti viedä Mummon palvelutalossa järjestettävään konserttiin. Aikanaan Mummo kävi paljon konserteissa ja teatterissa. Nyt hän tarrasi äitini käteen ja sanoi ettei suostu menemään sinne muiden vanhusten keskelle. Ei vaikka kyseessä kuinka olisi vain konsertti.

Me myös muistamme liian hyvin sen Mummon, jonka pahin painajainen oli ajatus vanhainkodista. Tai kai se pahin panajainen oli oman äidin kohtalo. Mummon oma äiti makasi kolme vuotta vuoteen omana halvaantuneena ennen kuin kuoli. Hän ei pystynyt liikkumaan eikä puhumaan, mutta Mummo kävi päivittäin hänen luonaan. Oman äidin kohtalo pelotti Mummoa. Hän pelkäsi ja inhosi vanhenemista. Kirjoitan menneessä aikamuodossa, sillä kirjoitan nyt siitä Mummosta joka Mummo joskus oli, en tästä Alzheimer-Mummosta. Koska Mummo inhosi vanhenemista, hän inhosi muita vanhuksia. Ja siksi se toiseksi pahin panajainen oli ajatus siitä, että asuisi muiden vanhusten kanssa yhdessä vanhainkodissa. Minä muistan sen Mummon joka tunsi näin, samoin muistaa minun äitini. Siksi me emme voi viedä Mummoa tuolijumppaan, bingoon tai konserttiin. Ja jotenkin tuntuu, että meidän kanssamme Mummokin muistaa nämä tunteet eikä siksi suostu menemään edes konserttiin.

Minusta on silti hienoa, että joku muu on voinut tehdä Mummon kanssa asioita joita itse en voi. Se vain kertoo siitä, miten erilainen Mummo on muiden kanssa ja kuinka erilaista on hoitaa Mummoa ilman menneisyyden taakkaa.