Istumme autossa matkalle mökille. On äitienpäivä. Minä ajan ja Mummo istuu vieressä.

- Onpa vihreetä. Eikö ookin?

- Joo.

- Koivut on hiirenkorvilla. Eikö ookin?

- Onhan ne.

- Onpas paljon autoja vaikka tänään on sunnuntai. Eikös tänään ookin sunnuntai?

- Joo, tänään on sunnuntai, mutta nyt on äitienpäivä, siks ihmiset on varmaan tänään liikkeellä.

- Kyllä nykyään on paljon autoja, ei niitä ennen näin paljon ollut. Onpas paljon autoja. Eikö ookin?

Montako kertaa jaksaisit käydä tämän keskustelun? Minä kävin sen tänään ainakin kymmenen kertaa, en tosin laskenut. Jos olisin joutunut käymään sen vielä kerrankin, olisin todennäköisesti muuttanut vastauksiani melko toisenlaisiksi. (Voitte arvata minun vastaukseni.)

Tällaista on nykyään autoilu Mummon kanssa. Se on toisinaan hermoja raastavaa. Äiti sanoi minulle, että Mummo on kuin pieni lapsi, pitää vaan jaksaa. Vastasin äidille, etten kyllä aina jaksa pieniä lapsiakaan.

Mutta Mummo pääsi mökille äitienpäivänä. Se on minulle tärkeää. Olemme aina käyneet mökillä äitienpäivänä. Kun olin pieni, Mummo tuli hakemaan meidät, äidin, veljen ja minut ja sitten me ajoimme mökille. Tänään minä ja lapseni (yleensä myös mieheni, mutta tänään hän jäi sairaan kuopuksen kanssa kotiin) otimme ensin kyytiin äitini ja sitten menimme hakemaan Mummon ja ajoimme mökille. Niin ajat muuttuvat, Mummo muuttuu (ja Mummon muutos pelottaa minua), minäkin muutunu. Mutta se mikä ei koskaan muutu on välittäminen. Vaikka täällä valitan ja tuskailen Mummoa, minä todella välitän hänestä ja tiedän, että Mummo välittää minusta. Tämän taudin kanssa se on hyvä tietää, sillä tulevaisuudessa se pitää nimeomaan tietää.