Tänään en ole soittanut Mummolle vielä kertaakaan. Enkä oikeastaan haluaisikaan.

Minulla on ikävä äitiä. Tule äiti takaisin jo ja ota vastuu Mummosta. Minä en enää jaksaisi. Kolme päivää. Kolme onnetonta päivää on kulunut ja tuntuu, etten muuta tee kuin ajattele Mummoa. On huono omatunto koko ajan, kun ei ole Mummon luona pitämässä kädestä ja sanomassa, että kaikki on ihan hyvin ja kyllä sinä pärjäät. Ja ihan oikeasti, Mummo pärjää. 

En tiedä yritänkö tehdä asioista vaikeampia ja tehdä itsestäni jonkun marttyyrin, jota Mummo tarvitsee koko ajan. Miksi? Luulen kyllä, että eniten minuun vaikuttaa se millainen Mummo on, kun hänen luonaan käy. Hän on sekaisin ja päivittelee ja kun vieras on lähdössä, Mummo tarraa käteen ja sanoo: 

-Älä lähde. Jää tänne minun kanssani. On niin paljon helpompaa, kun voi kysyä joltain. Minä tarvitsen sinut tänne vastaamaan minun kysymyksiini.

Mutta kun Mummolle sanoo, että on pakko mennä, Mummo vetäytyy kauemmas ja näyttää taas arvokkaammalta. Kyllä hän pärjää, ei hänellä ole mitään hätää.

Ja näin taitaa oikeasti olla. Mummo on toki sekaisin ja vähän hämilläänkin, mutta toisaalta kaikki tämä uusi on aika jännittävääkin. Uusi talo jota ihmetellä, uusi maisema jota katsella ja ihmisiä, ihan eri tavalla ihmisiä näkee koko ajan, kun ei nökötäkkään oman kodin seinien sisällä koko päivää. 

Hetkiä. Kyse on hetkistä. Mummolla on ahdistuksen hetkensä ja jännittävät tutkailuhetkensä, on pelon täyttämät ja toisaalta uteliaisuuden täyttämät hetket. Mutta niinhän meillä kaikilla on omat, vaihtelevat hetkemme, joista elämämme rakentuu. Ei siis pitäisi olla koko ajan niin huolissaan.

Ehkä soitan kuitenkin Mummolle vielä illalla, vaikka vain ilahduttaakseni häntä. Eikä se kai niin vaarallista ole, jos yhtenä päivänä ei syökään lounasta, tai jos lehti jää hakematta, tai jos vähän seikkailee palvelutalon käytävillä. Eiköhän niistä kaikista asioista kuitenkin selvitä. Olen silti onnellinen, kun äitini palaa perjantaina. Silloin voin vähän huokaista, vaikken Mummoa toki unohdakaan.