Juttelin juuri niitä näitä yhden tuttavan kanssa. Kerroin hänelle Mummosta, altzheimrista ja palvelutaloon muutosta. Tuttava alkoi kertoa juttuja omasta isästään, joka oli sairastunut altzheimeriin.

Oli tavallaan pelottavaa kuulla juttuja karanneesta isästä, joka löytyi aina korkeasaaresta tai siitä kuinka isällä oli kesähelteellä kolmet housut päällekkäin. Tai siitä, kuinka isä itki ja halusi laitoksesta aina kotiin; itki ja konttasi. 

Mutta vaikka taudin eteneminen pelottaa, oli rohkaisevaa nähdä, kuinka joku joka on nähnyt läheisensä katoavan tuon taudin syövereihin,  ja pystyy silti kertomaan siitä minulle hymyssä suin, nauraen hassunkurisille muistoille.

Sitä minäkin toivon, että vaikka tauti etenee ja Mummo alkaa sekoilla, pystyisin vielä nauramaankin tälle kaikelle. En nauraisi tälle kamalalle taudile tai Mummolle. Minä nauraisin, koska nauru auttaa jaksamaan. Koska on parempi nauraa kuin itkeä ja pelätä tulevaisuutta.