Mummo istuu taas verannalla, nauttii auringosta ja ihailee tuttua maisemaa. Taitaa Mummolle olla lohdullista päästä mökille, missä aika on pysähtynyt ja mikään ei muutu. Mummon elämässä kun on tapahtunut niin paljon muutoksia lähiaikoina.

Vaikka kyllä mökilläkin asiat muuttuvat, Mummo vain ei huomaa muutoksia. Tai jos huomaa, ohittaa ne ja etsii katseellaan taas tuttua ja turvallista. Viime kesänä tajusimme äitini kanssa, että Mummon tilassa oli tapahtunut selvä notkahdus. Mummo väitti erilaisista asioista, että ne on aina tehty näin eikä noin, vaikka asia oli tehty viimeksi näin ehkä 50 vuotta sitten.

Mökkimme lähellä on ollut vanha talon kivijalka, talon raunio. Se on ollut raunio minun lapsuuteni ajan, mutta se oli raunio jo äitini lapsuudessa. Muistan kuinka raunioille mentiin ihmettelemään ja vähän pelottikin. Viime kesänä en ollut uskoa silmiäni, kun joku olikin alkanut raivata raunion ympäristöä ja ilmeisesti rakentaa talon vanhan kivijalan päälle. Kun Mummoni näki tämän saman näyn, hän totesikin, että talo on purettu. Purettu? En tiedä rakennettiinko taloa aikoinaan vai jäikö se kivijalantasolle alunalkaenkin. Minä en koskaan ennen ollut kuullut Mummonkaan puhuvan talosta kokonaisena. Hämmästyin siis aikalailla tätä Mummon kommenttia. Ja siitä päivästä lähtien Mummo on ohimennessään kummastellut, että talo on purettu. Tuosta noin vain katsoi yli 50 vuotta välistä ja joku ryökäle meni ja purki talon. Hämmästyttävää. Muta sellaista Mummon elämä nykyään on – yhtä kummastelua.