-Juu tämä on hyvä. Tässä on hyvä istua. Eikö ookin?

Mummo istuu sohvassa ja puristaa käsilaukkua sylissään. Hänellä on hämillinen ilme kasvoillaan ja kysyvä katse. Olemme ostamassa Mummolle sohvaa. Tarvitsemme pienen, siron sohvan, joka on tarpeeksi jämäkkä vanhan ihmisen istua.

-Ei tota väriä. Se on liian vaalea. Siinä näkyy kaikki tahrat. Eikö?

Nyt Mummo on aluksi tiukkana ja varma asiastaan. Mutta loppua kohden varmuus alkaa muuttua epävarmuudeksi ja taas katse on kysyvä. Minä ja äitini mietimme sohvan selkänojaa, jalkoja ja käsinojia. Katselemme väritilkkuja ja mietimme maton ja nojatuolin väriä, jotta sohva saadaan sopimaan muuhun sisustukseen.

Mummo on löytänyt pehmeän nojatuolin ja istuu siinä. Antaa meidän häärätä ja maksaa lopuksi ostokset. Ostimme terassille pöydän ja kaksi tuolia pehmusteineen, sohvan ja jalkarahin.

-Paljonko maksaa? Onko minulla rahaa? Jääkö tilille rahaa?

Ainoa asia, joka Mummoa mieityttää on raha, mutta ei sitä tässä kohden tarvitse murehtia. Mummo myi juuri asuntonsa. Ja muutenkin, jos on koko ikänsä säästänyt voi yli 80 vuotiaana varmaan jo vähän tuhlata. Mutta tällaisia ostoksia Mummo ei ole varmaan tehnyt sitten 50-luvun. Pienempiä kyllä. Ehkä.

Mutta shoppailumme ei lopu tähän. Ostamme Mummolle makuuhuoneeseen kattolampun, vaikka Mummo vähän vastustelee. Yritän sanoa, että talvella sitä tarvitaan, kun kaivetaan vaatteita kaapista. Nyt on tarpeeksi valoisaa muutenkin, mutta ei talvella. Ostamme myös eteisenmaton, säilytyslaatikoita ja verhot.

Mummo vähän toppuuttelee, mutta me äidin kanssa paahdamme eteenpäin. Ymmärrän, että Mummo ei enää jaksa. Eikä Mummo muutenkaan ole tottunut siihen, että ostetaan kerralla niin paljon: suihkuverho, saippuateline jne. Lista on aika pitkä.

Mutta minä vaadin että ostamme nyt niin paljon kun jaksamme. En tiedä koska seuraavan kerran sekä äitini että minä, voimme molemmat varata Mummolle kokonaisen päivän ja lähteä hänen kanssaan ostoksille. Minua tarvitaan auton takia ja äitiä... No äitiä tarvitaan tekemään päätökset Mummon puolesta.

Kotona, kun kaikki on saatu paikalleen, Mummo on onneksi tyytväinen. Keitämme kahvit ja istumme terassille ja Mummo pitää näkemästään. Kun äidin ja minun on aika lähteä, hän kapsahtaa kaulaan ja vaatii jäämään. Niin Mummo tekee nykyään aina kun joku lähtee hänen luotaan.Mummo ei halua jäädä yksin kaikkine kysymyksineen.

Mutta pikku hiljaa Mummo alkaa kotiutua. Hän on oppinut hakemaan lehden aamuisin käytävällä olevasta postilaatikosta, käymään lounaalla ja jopa hieman kulkemaan palvelutalossa.

-Kyllä se tästä. Eikö?, sanoo Mummokin.