Veimme eilen Mummon mökille.

Äitini ja yksi lapsista matkustivat sinne bussilla, jotta Mummo mahtuisi autoomme. Haimme Mummon, joka odottikin meitä jo palvelutalon ovella.

Mökille päästyämme Mummo kääriytyi vilttiin ja istui verannalle. Miksi toimme hänet tänne palelemaan? Mummo hytisi hetken tuolissaan, mutta kylmä ajoi hänet sitten kävelemään ympäriinsä. Hyvä niin.

Lapset olivat vallan ahkerina ja auttoivat jopa puuceen tyhjennyksessä. Sitten he alkoivat innokkaina haravoimaan. Silloin Mummokin havahtui – haravoiminen. Ja Mummo haravaoi. Harvoi. Ja haravoi.

Äitini katseli tuskastuneena sekä Mummon että lasten haravoimista. Jälki ei ollut kenelläkään kehuttavaa. Huomautinkin äidille, että älä ajattele lopputulosta, voimme leikkiä ettei siitä kohden ole vielä haravoitu. Tässä on kyse Mummon ulkoilutuksesta ja liikkumisesta. Niin kauan kuin Mummo tekee jotain ja liikkuu, voimme ollaa tyytyväisiä. Ei tässä ole kyse haravoimisesta ja lopputuloksesta, kyse on osallistumisesta ja siitä, että saa olla mukana toiminnassa. Ihan niin kuin lastenkin kohdalla.

Kun veimme Mummon takaisin palvlutalolle, vaadin päästä saattamaan. Mummo pisti kovasti vastaan ja sanoi ihan hyvin selviävänsä. Kysyin osaako hän varmasti kotiin.

- Juu juu. Tuosta vaan hissillä.

- Ei Mummo, ei hissillä, minä parkaisin. Asut samassa tasossa kuin sisäänkäynti.

Saatoin Mummon ala-aulaan ja ohjasin oikeaan suuntaan. En viitsinyt viedä kotiin asti, vaikka vähän huolettikin. Mutta kuten lasten pitää saada olla itsenäisiä heidän niin halutessa, niin myös Mummon. Ja kun hän on palvelutalon seinien sisäpuolella, uskon että hän pärjää. Vaikka kävelisikin monta turhaa käytävää ja harhailisia tuntitolkulla, on hän kuitenkin edes jonkun valvovien silmien alla.