Kun nyt tulin viime kerralla maininneeksi autoilun, niin kerronpa tähän väliin Mummon autosta luopumisesta.

Me veimme Mummon auton viime talvena. Se ei ollut kivaa.

Mummo sai kuin saikin viiden vuoden jatkoajan täytettyään 80. Olimme koko suku vähän kauhuissamme. Me olimme sitä mieltä, ettei Mummo enää ole ihan parhaimmassa terässä. Mummon näkö oli heikentynyt erityisesti toisesta silmästä, hänen päänsä ei kääntynyt taaksepäin kunnolla, eikä Mummo aina huomannut pieniä törmäyksiä puihin tai naapuriautoihin.

Me sukulaiset yritimme puhua Mummolle, että hänen ei tulisi enää ajaa. Mummo ei ollut samaa mieltä. Perusteluksi Mummo sanoi:

– Mutta eihän minulle ole sattunut yhtään kolaria.

Ja niin, eihän Mummolle ollutkaan. Me muut vain pelkäsimme sitä, että jos se yksi sitten onkin kohtalokas, ei vain Mummolle vaan jollekin muullekin tai pahimmillaan joillekin muillekin. Me emme halunneet omalletunnollemme sitä, että annoimme Mummon ajaa, vaikka tiesimme, ettei hän ole enää ajokunnossa.

Mummon autoilu oli lähinnä mökkireissuja, kauppareissuja ja kirjastoon ajoa. Ja talvisin Mummo ei ihan omatoimisestikaan tarttunut autonrattiin. Mummo perustelikin ajamistaan sillä, että ajaa vain tuttuja reittejä. Minä puolestani yritin selittää Mummolle, että autokoulussakin opetettiin, että vaarallisimpia kuskeja ovatkin juuri ne, jotka ajavat tuttuja reittejä, eivätkä silloin välttämättä keskity niin paljon ajamiseen. Mikään perusteluistamme ei mennyt perille, Mummo vain suuttui meihin. Minä kävin monta väittelyä aiheesta Mummon kanssa, mutta pitkään kukaan ei ollut valmis tarttumaan mihinkään järeämpään toimeen. Ajattelimme, että Mummo ymmärtää itse luopua autoilusta. En edes muista kuinka monta kesää meni niin, että Mummo sanoi tämän olevan viimeinen kesä kun hän ajaa. No eihän se koskaan ollut.

Viime syksynä sitten aloimme tajuta Mummon tilaa paremmin. Me olimme äitini kanssa katselleet Mummoa kesällä taas vähän lähemmin ja muutkin sukulaiset alkoivat nähdä Mummon tilan vakavuuden ja me kaikki aloimme vähän huolestua. Päätimme ryhtyä hoitamaan asioita. Mummoa raahattiin muistitesteihin ja tutkimuksiin ja autoasiakin otettiin puheeksi lääkärinvastaanotolla. Me sukulaiset olisimme halunneet, ettemme joudu olemaan se ikävä välikäsi joka ottaa Mummolta ajokortin pois. Lääkärin kanssa sovittiin, että Mummo ei nyt aja, mutta että korttiasiaa katsotaan sitten keväämmällä, kun kaikki tutkimukset on suoritettu ja Mummon reaktiokykykin on paremmin selvillä.

Me olimme tyytyväisiä, mutta... Eihän Mummo moista muistanut. Hän jäi kiinni autolla ajosta ja me sukulaiset päätimme yhteistuumin, että nyt on tehtävä jotain. Mummo kun ei enää millään muista sopimuksia. Päätimme ottaa Mummolta auton avaimet pois. Totesimme, että kortin ottaminen ei riitä, sillä Mummo ei välttämättä muista sitä ja ajaa vain kortitta. Mietimme myös vaihtoehtoa jossa teemme autolle jotain niin ettei se käynnisty, mutta se tuntui epäreilulta. Päätimme, että paras ja rehellisin tapa hoitaa asia on olla Mummolle reilu, mutta tehdä selväksi ettei hän voi ajaa ja että varmistamme asian ottamalla auton avaimet pois.

Äitini ja yksi serkuistani menivät Mummon luokse. Tilanne meni aika ikäväksi ja lopulta serkkuni otti avaimet Mummolta pakolla, eikä vain antanut niitä enää takaisin. Mummo suuttui. Me vähän toivoimme, että Mummo unohtaisi, mutta taisi olla liikaa tunnekuohua ja Mummopa muistikin asian.

Mummo alkoi syyttää serkkua siitä, että tämä ajeli hänen autollaan ja rupesi vaatimaan aina serkun nähdessään avaimia takaisin. Me muut sukulaiset komppasimme parhaamme mukaan serkkuani ja sanoimme päätöksen olleen ihan meidän sukulaisten yhteinen. Mummo oli vähän nyreissään.

Eräänä päivänä kun olin Mummolla käymässä ja kävimme yhden laatikon tavaroita läpi, löysin auton avaimet. Kysyin Mummolta, että mitkäs nämä ovat ja hän ohitti kysymykseni vain toteamalla, että ne ovat hänen autonsa vara-avaimet. Minulta meinasi mennä purkka väärään kurkkuun ja jäin sanattomaksi. En siinä tilanteessa osannut napata avaimia pois ja totesin, ettei Mummokaan tainnut kiinnittää niihin juuri huomiota. Asia jäi kuitenkin vaivaamaan. Otin asian puheeksi seuraavan kerran kun näimme suvun kesken. Seuraavana päivänä Mummon auto myytiin. Mummo antoi siihen luvan ja oli mukanakin. Sitten saimme kaikki kuulla yhä uudestaan ja uudestaan, ettei Mummolla ole enää autoa. Hän selvästi työsti asiaa, muttei kovin paljon tunnut surevan sitä.

Nyt keväällä kun kesäkausi taas alkoi, Mummo muisti taas auton. Mietti vähän, miten mökkeily sujuu bussilla ja tuntui ikävöivän autoaan. Mutta ei edelleenkään ollut kovin surullinen. Me olemme tehneet Mummon elämän helpoksi ja hän on päässyt mökille joka kerta meidän kyydissämme. Muut ovat sitten sumplineet bussimatkoja. Mutta minä ja muut sukulaiset, me olemme erittäin tyytyväisiä, että saimme Mummon autoilun loppumaan ennen kuin jotain ikävää tapahtui. Vaikka asiate eivät menneetkään ihan niin kuin olisimme toivoneet ja jouduimme itse asettumaan asiassa Mummoa vastaan.

Pakko vielä lopuksi hehkuttaa, että näin vihdoin LIV D:n Äiti ja Altzheimer. Kiitos Kahil77 kirjoituksen ohjelmasta. Silloin harmittelin etten ollut sitä nähnyt, mutta nyt näin. Siitä tuli kyllä vahvasti Mummo mieleen ja tuntui kaikin puolin tutulta. Naurua minäkin nyt toivoisin elämäämme. Ehkä sitä pitää sitten itse järjestää, jos Mummon mieli on yhtä maassa kuin viime viikonloppuna.