Onpa syyllinen olo.

En ole nähnyt Mummoa viikkoon, en edes puhunut puhelimessa. Muut ovat. Kai. Toivottavasti.

Minä olen nauttinut perheestäni, siitä jonka kanssa elän eli lapsista ja miehestä. Perhekäsitykseni on sikäli laaja, että noin yleisesti ottaen katson perheeseeni kuuluvan myös äitini ja veljeni ja niin... myös Mummo on perhettä. Mutta minä olenkin harvinaisen sukurakas ihminen ja sukulaisetkin ovat, ainakin osa, rakkaampia kuin monelle muulle tuntemalleni ihmiselle. Eräs ystväväni sanoikin minulle kerran osuvasti, että muilla on ystävät, minulla perhe. Ja taisi ystävä olla oikeassa.

Kesällä luin kirjan, joka pisti Mummon tilan ja taudin perspektiiviin. Kirja oli Renate Dorrsteinin Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa. Annoin sen omalle äidilleni äitienpäivälahjaksi ja pahoittelin jo etukäteen, jos teksti osuu liian lähelle. No ei se varsinaisesti osunut, mutta ei se välttämättä hauskaakaan lukemista ollut.

Ylihuomenna näen taas Mummon. Menemme takaisin mökille ja otamme tällä kertaa myös Mummon mukaan. On oikeastaan hassua, että mökillä haluaa olla ilman Mummoa. Ei Mummo varsinaisesti elämää häiritse, eikä hänestä ole kovin paljon vaivaakaan. Mutta silti. Loma teki hyvää.