Mummon katse on muuttunut. Aina välillä tunnistan sen minun Mummoni silmät, mutta aika usein en. Katseesta on tullut kysyvä. Kaikki määrätietoisuus on karissut pois ja epävarmuus vallannut alaa. Mutta tilalle on tullut myös jotain muuta. Kaiken hätääntyneen epävarmuuden lisäksi Mummon katseeseen karkaa välillä lämpöä. Se on osin vierasta tai sitten se oli ennen vain harvinaisempaa. Tai sitten minä itse pysähdyn enemmän katsomaan Mummoa ja näen sellaista, mitä en ennen nähnyt.

Lämpöä Mummo selvästi kaipaa myös ympäristöstään. Sitä ihan perinteistä lämpöä Mummo kaipaa, kun hän palelee useammin ja helpommin kuin ennen. Kesällä mietimme johtuuko se lääkkeistä. Sitä pitäisi kysyä lääkäriltä kun sinne seuraavan kerran mennään. Mummo kulki kesän paksussa villatakissa ja karvatossuissa. Aurinkoisena päivänä häntä piti hätyytellä varjoon ja juomaan. Mummo kun olisi mielellään istunut vain auringossa ja imenyt kaiken valon ja lämmön itseensä.

Mummo kaipaa myös läheisyyttä ja lämpöä ihmisiltä. Kai se on sitä turvallisuuden tunnetta, jota Mummo tarvitsisi ympärilleen kun oman päänkään sisällä ei ole enää turvassa. Olen ottanut tavakseni koskea Mummoon enemmän kuin ennen. Käsi olkapäälle tai tauputus selkään eivät ole paljon, mutta toivottavasti auttaa edes vähän. Halaan myös Mummoa usein. Ihminen kaipaa toista ihmistä. Niin se vain on. Toisen syli voi tuoda lohtua mielen ja muistin myllerryykseen enemmän kuin sanat jotka menevät solmuun.