Katsellessani Mummoa, olen alkanut miettiä, että onko yletön ruumiinpalvonta kovinkaan järkevää. Nuorempana teemme kaikkemme, että kroppamme kestää mahdollisimman hyvin ja pitkään terveenä, mutta entäs mieli?

Mummo on aina pitänyt itsestään hyvää huolta. Hän on jumpannut, pelannut tennistä ja kävellyt paljon. Ja Mummo säilyikin hyväkuntoisena pitkään. Mummon alamäki alkoi, kun polvi leikattiin (olisiko seitsemän vuotta sitten?). Mummo ei päässytkään enää pelaamaan tennistä. Ja kyllä, siihen asti Mummo oli pelannut, eli suunnilleen 75-vuotiaaksi. Polvileikkaus sai Mummon myös pelkäämään liukkaita kelejä ja niin Mummo pikku hiljaa vähensi liikkumistaan, lopettaen sen lopulta alzheimeriin.

Nyt Mummo tuskailee elämänsä kanssa ja toivoisi sen jo päättyvän. Sen sijaan, että Mummo olisi fyysisesti huonossa kunnossa, Mummo onkin henkisesti huonossa kunnossa. Kukaan ei kai ollut varoittanut Mummoa siitä, että mitäs jo mieli pettääkin ennen ruumista.

Emmehän toki tiedä mikä meitä vanhana odottaa. Ehkä tärkein opetus jonka Mummon taudista olen tähän mennessä oppinut on juuri se, että emme tiedä mitään tulevasta. Yritän pitää itsestäni hyvää huolta niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tiedän, että moni vanhus kiroaa ihan päin vastoin kuin Mummo, että miksi tämä typerä ruumis ei enää jaksa, kun mieli on edelleen ihan virkeä. Mitä vain voi tapahtua, kun vanhenemme. Emme tiedä vielä mitä. Siksi aion itse elää niin, etten joudu vanhana katumaan. Eihän tämä mikään uusi ajatus ole, mutta sen toteuttaminen tuntuu ajoittain vaikealta. Mutta yritetään silti kaikki parhaamme.