Anteeksi hiljaisuuteni viimeaikoina. Mummolasta ei paljon uutta. Marraskuu ei sovi minulle, eikä oikein Mummollekaan. Kesällä jo huomasin, että sää vaikutta Mummon mielialaan todella paljon. Joten vetäkää omat johtopäätöksenne kun marraskuu on ollut tällainen musta ja sateinen.

Kävimme laittamassa Mummon terassille vähän kanervia viime viikolla. Äitini kanssa vain oikeastaan kipaisimme Mummon luona ja veimme kuihtuneet pelarguniat roskiin ja vaihdoimme laatikkoon kanervat. En tiedä huomaako Mummo edes niitä. Kesällä hän istui paljon terassilla, mutta ymmärrettävästi hän on siirtynyt sisälle television ääreen.

Mutta jo pikaisella käynnillämme Mummo näytti niin avuttomalta ja oikeastaan hieman vieraaltakin. Hätääntynyt Mummo, joka yllätettiin kesken television katselun. Sitten touhuttiin hetki vauhdilla ja hups, olimmekin jo äitini kanssa poissa. Siinä touhutessamme Mummo kuitenkin tuli viereeni, katsoi minua ja kutsui nätiksi. Kun olimme lähdössä, hän sanoi taas useamman kerran:

-Älkää menkö.

Se tuntuu joka kerta yhtä pahalta, vaikka tiedän Mummon kaikella todennäköisyydellä istuvan taas hetken päästä television edessä, muistamatta lainkaan käyntiämme.

Eräänä yönä nukuin huonosti ja mietin siinä samalla Mummoa. Tuli taas vaan mieleen, että voi kun sitä saisi itse ELÄÄ loppuun asti. Siis ihan oikeasti elää, nauttien elämästä. Minusta ei oikein tunnu siltä, että Mummo ELÄÄ, vaikka hän elossa onkin. Hän ON. Siinä on minusta vissi ero.