Oltiin eilen suvun kanssa glögeillä. Meillä on sellainen traditio. Ennen Mummo kutsui meidät glögille luokseen. Viime joulunakin olimme vielä Mummolla, mutta nyyttäriperiaatteella. Siiloin välttelimme kohteliaan huomaamattomasti Mummon graavaamaa lohta joka oli seissyt pöydällä koko päivän ja jota emme uskaltaneet syödä. Tänä vuonna emme olleet Mummon pienessä palvelutalon asunnossa, sillä meitä Mummon jälkeläisiä on parisenkymmentä puolisoineen.

Mummo istui hiljaa nurkassa ja vastaili samoilla vastauksilla samoihin kysymyksiin. Kukaan ei yritäkään keskustella Mummon kanssa enää mistään kunnolla. Eikä se onnistuisikaan. Mummo oli itse tuskastellut keskustelujen vaikeutta äidilleni, joka oli ehdottanut että Mummo kertoisi unistaan, niihin kun kukaan ei voi sano ettei asia ole niin tai näin. Mummo väitti ettei näe enää unia. Ennen Mummo näki paljon värikkäitä ja tapahtumarikkaita unia ja kertoi niistä meille.

En tiedä oliko Mummolla hauskaa. Epäilen. Lähtiessään Mummo vilkutteli kaikille ja kun hänen katseensa osui minuun, hän vähän hämmästyi ja sanoi, että jäänkö minä vielä. Silloin tajusin itsestään selvän asian. Olen Mummolle kolmanneksi läheisin ihminen heti hänen omien lastensa jälkeen. Kun äitini oli aiemmin lähtenyt, Mummo oli pyrkinyt mukaan. Hän kulkee äitini kanssa niin paljon ja se on tuttua ja turvallista, että jotenkin hän oletti taas kulkevansa äitini vanavedessä. Mummon poika oli paikalla ja Mummo oli lähdössä hänen kanssaan. Sekin käy Mummolle oikein hyvin, onhan kyse pojasta, hänen omastaan. Mutta tuttuudessa ja turvalisuudessa minä olen meistä lapsenlapsista se kaikkein tutuin ja turvallisin. Ja niinhän se on. On aina ollut. Ennen ajattelin asian vain niin, että me olemme Mummon kanssa läheisimpiä. Kuten olen joskus maininnut, Mummo on minulle enemmän perhettä kuin sukua. Olen viettänyt lähes kaikki elämäni kesät mökillä Mummon kanssa, matkustellut Mummon kanssa paljon ja tullut hänen kanssaan niin läheiseksi, että olemme usein myös riidelleet. Sellaiseen läheisyyteen ei kukaan muu lapsenlapsi ole päässyt. Niinpä onkin nyt luonnollista, että minä olen se tuttu ja turvallinen, johon on terveillä päivillä luotu niin syvä kiintymyssuhde, ettei se ainakaan vielä ole Mummon muistista kadonnut. Jotenkin en vain ollut ajatellut asiaa ja tajusin sen vasta nyt. Se myös selittää sen lämmön, joka Mummon silmiin nousee aina kun hän katsoo minua nykyisin. Toivottavasti Mummokin lukee minun silmistäni lämmön ja kiintymyksen ja tekee sen vielä pitkään.