Olen miettinyt taas paljon Mummoa. Hän oli meillä viikonloppuna viettämässä lapseni syntymäpäiviä. Kukaan sukulaisista ei voinut viedä Mummoa takaisin, niin sovimme, että mieheni heittää Mummon autolla kotiin. Matka on lyhyt, mutta ei Mummo siitä selviä. Kun Mummo oli lähtenyt, vähän naureskelimme serkkuni kanssa, että niin, olisimmehan me toki voineet päästää Mummon yrittämään matkaa yksin kotiin. Oikeasti ei paljon naurattanut ajatus Mummosta etsimässä pysäkkiä kovassa pakkasessa. Tiedän, ettei Mummo olisi selvinnyt kotimatkasta, vaikka kovasti yrittikin niin väittää. Onneksi ei pistänyt kovasti hanttiin kyytiä, vaikka vähän ihmettelikin, etteikö kukaan muu tule mukaan.

Olen yrittänyt hahmottaa sitä, mikä Mummossa oikein on eniten muuttunut. Mummo on osin tuttu, mutta sitten ei kuitenkaan yhtään. Hän istuu hölmistyneenä sohvalla, mutta silmistä tulvahtaa lämpö, kun hänelle menee juttelemaan. Välillä muistan yhtäkkiä millainen Mummo oli ennen ja silloin tulee ikävä. Kun katsoo vanhoja valokuvia, niistä tunnistaa heti sen vanhan Mummon. Mummon katse ei niissä kuvissa ole koskaan kysyvä, vaan sellainen määrätietoinen. Mummo ei enää koskaan ole määrätietoinen.

Mutta vaikka moni asia Mummossa on surullista, on myös monta sellaista asiaa, joista olen suorastaan onnellinen. Äitini kanssa mietimme, että onneksi tiedämme ettei Mummo lähde ikinä yksin ulos palvelutalosta, vaikka toisin väittääkin. Hän ei harrasta karkaamista eikä toisaalta uskalla mennä ulos yksin. Eikä kai Mummolla ole mitään tarvettakaanlähteä yksin ulos. Se on osin sitä, että aloitekyky on täysin kadonnut. Tämä sisällä pysyminen on sikäli tärkeä seikka, että jos Mummo alkaisi karkailla ja katoilla palvelutalosta, hänet heitettäisiin sieltä pihalle. Ja se tarkoittaisi Mummon tilanteessa todennäköisesti dementiaosastoa, sillä mitä muita vaihtoehtoja alzheimeria sairastavalle Mummolle, joka ei enää pysy palvelutalossa edes on?