Vaikka vuosi jo vaihtui, ajattelin tehdä pienen katsauskseen edelliseen vuoteen ja siihen, mitä kaikkea se Mummon kohdalla piti sisällään.

Viime vuosi alkoi niin, että me sukulaiset olimme juuri saaneet myytyä Mummon auton. Olimme aiemmin syksyllä ottaneet Mummolta väkisin auton avaimet, kun emme saaneet Mummoa muuten lopettamaan autoilua, emmekä me voineet enää katsoa vierestä kun Mummo vaarantaa itsensä ja muiden hengen autoilullaan. Yllättävää kyllä, autosta luopuminen pysyi Mummon muistissa hyvin ja hän kertoi kaikille tapaamilleen ihmisille, että on luopunut autosta. Minäkin sain useita kertoja kuulla:

- Tiesitkö, että mulla ei oo enää autoa?

Tammikuun lopussa Mummolla oli toinen käynti neurologilla ja silloin saimme vahvistuksen epäilyymme. Silloin Mummon diagnoosi kuului: alkava Alzheimer. Mummon tauti oli vielä niin alussa, että kuvissa ei ollut näkynyt viitteitä Alzheimerista, vain jälkiä pienestä aivoverenvuodosta (jos nyt muistan oikein). Mutta muistitestien heikkoudet eivät yksin selittyneet sillä. Niin Mummolla aloitettiin lääkehoito, josta kuulemma on hyviä tuloksia ja tautia voidaan pystyä hidastamaan paljonkin. Parantamaanhan Alzheimeria ei pystytä.

Samalla kun lääkäri kirjoitti reseptin lääkkeille, hän sanoi, että olisi syytä alkaa miettiä Mummon tulevaisuutta ja valmistautua siihen, että Mummo tarvitsee yhä enemmän ja enemmän apua. Silloin käynnistimme palvelutaloon muuton. Kuvittelimme, että siihen palvelutaloon johon Mummo halusi, olisi puolen vuoden jonot ja että me vain pistäisimme nyt Mummon jonoon, mutta mitään ei tapahtuisi kuukausiin. Kuinka väärässä silloin olimmekaan. Mummokin varoitteli meitä ja antoi kyllä luvan hakemukseen, mutta sanoi ettei vielä ole valmis muuttamaan.

Vaan kuinkas sitten kävikään? Kaksi viikkoa hakemuksen jätettyämme sai äitini soiton, palvelutaloon oli juuri valmistunut lisäsiipi ja vapaita asuntoja olikin oikein siinä määrin, että asunnon pääsisi itse valitsemaan. Yhden iltapäivän äitini maalasi piruja seinille ja pelotteli Mummoa, joka suhtautui hyvin vastentahtoisesti palvelutaloon ja edes käymiseen siellä. Lopulta hän kuitenkin suostui ja lähti äitini kanssa katsomaan paikkaa. Sen koommin ei Mummo pistänyt muuton suhteen hanttiin. Hän ei toki ollut riemuissaan, mutta alistui ja kuvitteli (aivan oikein), ettei hänellä ollut vaihtoehtoja.

Siitä alkoi hurja tavaroiden karsimisprojekti, joka päättyi Vapun jälkeiseen muuttoon. Jossain huhtikuun aikaan kai aloitin tämän bloginkin. Elämä oli aikamoista pyöritystä koko suvulle  juuri silloin ja Mummo oli aivan sekaisin. Pian muuton jälkeen alkoi kesä, josta neljä viikkoa vietimme Mummon kanssa mökillä. Sen lisäksi toki useita viikonloppuja. Mummo ei pitänyt paikan vaihtamisesta, hän ahdistui lähdettäessä kotoa mökille tai mökiltä kotiin. Mutta ainakin mökillä Mummo nautti olostaan paljona, varsinkin kauniina päivinä. Harmaina sateisina päivinä Mummo vajosi masennukseen ja istui villatakkiin ja tossuiin kääriytyneenä itsekin harmaana. Ne päivät olivat onneksi viime kesänä vähissä, sillä ne päivät olivat kaikista raskaimpia. Kestin paljon paremmin loputtomat toistot keskustelussa silloin kun Mummo oli itse aurinkoinen. Kesä sujui muuten hyvin, mutta virtsatietulehdus uusi monta kertaa ja aiheutti tietysti ikäviä tilanteita ja jatkuvaa pyykkäystä mökillä.

Kesän jälkeen me sukulaiset sovimme Mummovuorot ja noin kerran kuussa oli kullakin oma viikkonsa, jolloin Mummon luona piti käydä kerran. Mummolla käydessä piti tarkistaa, että roskat on viety ja että jääkaapista löytyy aamupalatarvikkeet, lounaan Mummo syö palvelutalossa. Äitini käy mös lähes viikottain Mummon luona ja hoitaa Mummon raha-asiat ja lääkärikäynnit.

Kun kävimme Mummon kanssa syksyllä samaisella neurologilla, joka antoi keväällä diagnoosin, totesi lääkäri, että tauti on kyllä edennyt ja Mummon tila selvästi huonontunut. Muisti on aina vain heikompi. Kun ajattelenkin, että Mummo vuosi sitten asui yksin vanhassa kodissaan ja oli vasta juuri lopettanut autolla ajamisen, en voi käsittää sitä. Niin paljon on Mummo vuodessa muuttunut. Toistaiseksi Mummo muistaa meidät sukulaiset. Se on mukavaa ja muistan nauttia siitä joka kerta kun käyn Mummon luona. Tiedän, että tilanne voi muuttua hetkessä. Mummo on avuton ja hätääntynyt melkein aina kun häntä tapaa. Onneksi hän luottaa saamaansa apuun eikä pyristele vastaan.

En tiedä mitä tämä vuosi tuo Mummon eteen. Pysyykö elämä nyt tasaisempana, kun hän jo asuu palvelutalossa? Tuleeko hän tarvitsemaan enemmän apua, vai pysyykö tauti nyt tasaisempana? Kesästä en tiedä vielä mitään, sillä päätökset tehdään aina tilanteen mukaan ja vielä ei tiedetä mikä Mummon tilanne on kesällä. Kovasti haluaisin pitää Mummoa kesällä mökillä, mutta jos se käy liian rankaksi meille ja erityisesti Mummolle, ei väkisin kannata yrittää.  Ennen Mummolla oli kaikki langat hallussaan ja hän hallitsi tilanteet mökillä ja kotonaan. Nyt Mummolla ei ole edes se oma lanka hallussa, vaan sekin on pitänyt antaa pois. Se on varmasti raskasta. Ja jos olen oikein rehellinen, toivoisinkin Mummon pääsevän lepoon. Toisaalta en edes halua ajatella aikaa, jolloin Mummoa ei enää ole. On kuitenkin raskasta katsoa vierestä, kun toinen kärsii ja Mummo selvästi kärsii. Siksi kaikista eniten toivoisin, että Mummo saisi jo mennä,eikä Mummon, eikä meidän muidenkaan tarvitsisi seurata Alzheimerin etenemistä tämän pidemmälle. Sitä Mummo itsekin toivoisi.