Mummo meni ja pyörtyi taas. Oksensikin. Kai ne oli taas ne verenpaineiden ja verensokerin heittelyt. Niin ne palvelutalon hoitajat ja ambulanssimiehet ainakin epäilivät. Ambulanssi ei tällä kertaa tullut edes paikalle, mutta heille soitettiin kuitenkin. Mummo pyörtyi puoli tuntia ruokailun jälkeen, kun oli menossa kävelylle. Pyrötyminen tapahtui niin lähellä palvelutaloa, että tulivat sieltä pyörätuolilla hakemaan. Nyt taas kaikki hyvin.

Minä jäin taas ikäväkseni miettimään, että miksei Mummon aika voi jo tulla. Mitä se Mummon elämä enää on? Hän ei nauti oikeastaan mistään enää. Istuu vain ja odottaa. Odottaa mitä? No en tiedä, ehkä sitä että pääsisi pois. Sitä, että joku tulisi häntä katsomaan. Enkä edes tiedä odottaako Mummo, kun aikakäsitys on niin sekaisin. Ehkä hän ei edes odota, vaan istuu. Ei muuta. En keksi keinoja parantaa Mummon elämänlaatua. Ei sellaisia kai olekaan. Ne on aina vaan ne hetket. Niissä Mummo elää, eikä muuta kai voi odottaakaan. Kun Mummolla ei ole muuta kuin tämä hetki ja joku utuinen menneisyys, niin ei aikaan ja odottamiseen voi suhtautua samalla tavoin kuin omalla kohdalla. Kun ei muista mitä on viisi minuuttia sitten tehnyt, niin hetkessä eläminen on jotain aivan muuta kuin minun hetkessä elämiseni. Jollain tavoin oleminen on puhtaampaa olemista, ilman huomista tai eilistä. Murheet, toiveet ja unelmat eivät päde. On vain epämääräinen utu, jossa on erilaisia hetkiä. Tänään minusta tuntuu tältä. Aina ei pysty näkemään niitä positiivisia asioita.

On muuten vaikeaa suhtautua sillä tavoin, että toivoisi Mummon pääsevän pois, kun samaan aikaan ei halua itse edes ajatella sitä, ettei Mummoa enää olisi. Se on ristiriitaista ja vaikeaa.