Anteeksi hiljaisuuteni. Mummorintamalla ei oikeastaan mitään uutta. Se on tietysti Mummon tapauksessa hyvä asia. Tuntuu, että Mummon tilakin on vaihteeksi tasaantunut. Jouluna jotenkin tajusin, että Mummo on mennyt vuodessa hirveästi huonompaan kuntoon. Mutta nyt kun vertaan tämänhetkistä Mummoa viime syksyiseen Mummoon, voin ilokseni todeta, ettei hänen tilassaan ole tapahtunut juurikaan muutoksia. Elämäkin on tasaista, kun palvelutalo on kohta vuoden ollut Mummon koti.

Käynnit Mummon luona toistavat samaa kaavaa ja jutut pyörivät sitä samaa ympyrää:

– Täällä on ihan hyvä asua. Tämä riittää minulle oikein hyvin.

– Täällä syödään ihan liikaa, mutta ruoka on hyvää ja eikös se ole tärkeää?

– Koska se sun äitis on lähdössä reissuun vai oliko se jo?

– Kerro jotain kivaa.

– On se kiva kun on tollanen tyttö, tytöntyttö.

Tässä Mummon lempilauseita. Viime viikolla vein Mummon kävelylle, kun oli kaunis kevätaurinkoinen päivä. Oli liukasta ja Mummo tarrasi tiukasti käteeni. Teimme pienen lenkin, mutta se vei Mummon voimat täysin. Kävelyn jälkeen menimme syömään. Palvelutalossa oli soppapäivä ja vaihtoehtoina oli kasvissosekeittoa tai hernekeittoa. Mummo ei niin välittänyt keitoista, vaan rynnisti kohti jälkiruokalettuja. Kun Mummo oli saanut lautaselleen pari lettua, yritin patistaa Mummoa syömään myös jotain muuta ja kysyin:

– Etkö sä aio ottaa mitään muuta?

Mummo katsoi ympärilleen ja sanoi että toki ja lappasi lettujen päälle hilloa ja kermavaahtoa. Lopulta Mummon lautasella oli pikkuriikkisen keittoa, vähän salaattia ja leipää ja niitä lettuja.