Tämän blogin päivitystahti kertoo siitä, etten ole juuri Mummoa tavannut. Tunnen lievää huonoa omaatuntoa, mutta toisaalta Mummon muistamattomuus osoittaa armollisuutensa juuri tällaisissa kohdissa. Minä olen ollut kiireinen oman perheeni kanssa ja Mummo on saanut nököttää yksin palvelutalossa. Ei onneksi ihan yksin, sillä muut sukulaiset ovat kiltisti hoitaneet velvollisuutensa. Tämä hiljaiselo kertoo myös siitä, kuinka kaiken muuttorulianssin jälkeen Mummon elämä on tasaantunut. Sen liäksi että Mummon elämä on tasaantunut, on Mummon tilakin ilahduttavasti tasaantunut. Suuria heikennyksiä ei ole tapahtunut, vaan voi sanoa, että viimeiset puoli vuotta Mummo on voinut suht samalla tavalla. Se on tässä taudissa kai ihan hyvä asia.

Pääsiäisenä olimme äidilläni syömässä ja haimme Mummon sinne. Mummo istui tavalliseen tapaansa vähän syrjässä ja seurasi hajamielisenä muiden keskusteluja. Aina välillä Mummo kertoi kuinka ihanaa hänestä on, kun (Mummon sanoin) "on noita lapsia". Hän puhui siis minun lapsistani ja nautti selvästi katsoessaan kolmen lapsenlapsenlapsensa touhuilua. Sellaisina hetkinä taas muistaa, että pitäisi vaan ottaa Mummo useammin mukaan, vaikka vain kyhjöttämään nurkassa.

Kun Mummo palautettiin palvelutaloon, hän aneli jäämään. Se on aika tavallista ja tuntuu pahalta. Ainoa lohtu on se, että kun Mummo on asettunut tuoliinsa ja avannut televisionsa, ei mene kauaa kun hän ei enää muistakaan missään muualla ikinä olleensa. Niin paljon kun Mummon sairauteen liittyy minusta ikäviä asioita ja muistamattomuuteen paljon ahdistusta, tarjoaa se myös leppoisan unohduksen tilan. Mummo ei taatusti yksin ollessaan ikävöi mitään. Häntä ympäröi autuas tyhjyys ja niin kauan kun Mummon ei tarvitse suoriutua yhdestäkään tehtävästä, se tyhjyys on aika hyvä paikka. Ainakin minusta tuntuu, että se voittaa ikävän mennen tullen.