Odotan kirsikkapuiden kukkivan. Sitten vien Mummon kävelylle niiden alle. Hän on aina rakastanut vaaleanpunaisina kukkivia puita. Kun olin lapsi, Mummo haki meidät mökille autollaan ja ajoi keväisin sitä reittiä pitkin, josta näki mahdollisimman monta puuta. Kun Mummo täytti 75 vuotta, me ostimme hänelle oman kirsikkapuun mökille. Puu ei ole kertaakaan kukkinut ja se on muutenkin puolikuollut. Mutta me yritimme, eikä puu vielä kokonaan ole kuollut. Ehkä se vielä kasvaa ja alkaa kukoistaa.

Eilen soitin Mummolle. Vastaamiseen meni kauan aikaa. Luulikohan Mummo taas aluksi, että puhelimen ääni tulee televisiosta? Niin käy usein. Joskus taas Mummo ei vastaa, kun ei muista mitä puhelimeen piti sanoa. Mummo on aina sanonut haloo. Mummon äänessä ei ole enää värejä. Tai on siinä vielä vähän, mutta ne ovat selvästi haalistuneet ja kuluneet. Pitää osata kuunnella jotta ne erottaisi. Onneksi Mummo nauraa välillä. Se tuntuu hyvältä, vaikka hän nauraisikin minulle. Pääasia minusta on, että Mummo on iloinen ja hyvällä tuulella. Serkku oli käynyt Mummon luona aamulla ja vienyt vähän ruokaa. Häneltä kuulin, että Mummo oli ollut väsyneen oloinen. Jos minulla olisi tänään aikaa, veisin Mummon kävelylle. Hän piristyisi varmasti auringosta, ihan ilman kirsikkapuitakin. Tulen taas surulliseksi kun ajattelen Mummoa. Hänen elämänsä kun toistaa samaa rataa ja on melkoisen tyhjää. Huomaakohan Mummo sitä? On niin vaikea tietää mitä Mummon pään sisällä liikkuu, kun aivot eivät toimi normaalisti. Millaista mahtaa olla elää pysähdyksissä?