Jotenkin pitää toipua kesästä, ennen kuin voin siitä teille kertoa. Ihan hyvin meni, mutta monella tapaa oli tietysti rankkaa. Pissaongelma alkaa olla pysyvä vaiva, Mummo oli hyvin takertuvainen ja seurankipeä ja yhä enemmän Mummo tarvitsee apua ihan jokapäiväisissä asioissa. Kun elää Mummon kanssa yhdessä arkea, huomaa paljon terävämmin kaikki vaivat ja sen, että tämä todellakin on etenevä muistisairaus. Tilanne huononee koko ajan – hitaasti, mutta varmasti. Luin kesällä kirjan, joka saattaa kiinnostaa tämänkin blogin lukijoita. Kirjan nimi on Edelleen Alice ja sen on kirjoittanut Lisa Genova, jolle Alzheimer on työnpuolesta tuttu. Kirja kertoo Alicesta, joka sairastuu varhaiseen alzheimeriin. Kirjan parasta antia on se, että se kuvaa alzheimeria potilaan näkökulmasta. Kuvaus on pelottavan aidon tuntuista ja varoitan teitä, sillä sen lukeminen tuntui välillä aika pahaltakin. Mutta kirjasta sai kuvan siitä, miltä tauti mahdollisesti potilaasta itsestään tuntuu ja toisaalta se toimi myös pienenä informaatioannoksenakin alzhemerin taudista, vaikka se ei ainakaan minulle mitään uutta tietoa tarjonnut. Mutta jos kestätte pientä ahdistusta, lukekaa toki. Se voi myös auttaa ymmärtämään potilasta. Kirjan takakanteenkin on painettu loistava lause kirjasta: "Minulla on ikävä itseäni." Siihen kietytyy minusta aika paljon. Toinen toteamus joka kirjassa käy ilmi on se, kun Alice yrittää selittää miehelleen, ettei hän tarkoituksella ole sellainen kuin on, ettei hän ole itse tätä tautia valinnut. niinhän se on ja se on läheisten ja omaistenkin hyvä muistaa.