Mummo on taas jäänyt elämässäni taka-alalle. Hoidan jotenkuten kuukausittaiset velvoitteeni, mutta muuten en suo Mummolle juurikaan edes ajatusta. Se on oikeastaan aika surullista. Tai se on surullista heti kun muistan Mummon. Silloin näen silmissäni yksin sinisessä nojatuolissaan istuvan Mummon, jonka tukka on vähän takaa linttaantunut ja joka harmaantuu koko ajan enemmän ja enemmän. Enkä nyt puhu vain tukasta. Koko Mummo harmaantuu harmaantumistaan. Ennen Mummo oli läpi vuoden ruskettunut. Hän matkusti talvisin tasaisesti muutaman kerran etelään niin, ettei rusketus päässyt oikein koskaan haalistumaan. Mummo oli sukumme tapaan sellaista sorttia, joka ruskettuu paljon ja helposti. Nyt Mummon ihokin on väritön, eli harmaa.  Niin on myös Mummon mieli.

Talvi sopi Mummolle ennen paremmin, sillä hän piti hiihtämisestä. Ei haitannut vaikka ei päässyt enää pelaamaan tennistä, kun sai sukset alle ja pääsi ladulle. Mummo on aina liikkunut paljon. Mutta kaukana ovat ne ajat. Nyt Mummo ei poistu palvelukeskuksesta ilman, että joku vie hänet pois. Tässä tapauksessa se on oikeastaan ihan hyvä asia, sillä alzheimer-mummo haahuilemassa pitkin katuja, ei välttämättä ole yhtään sen parempi mielikuva kuin tämä nojatuolissa nököttäväkään. Siihen kuvaan liittyy surun lisäksi pelkoja. Mutta nyt kun Mummo ei ulkoile, ei tapaa ystäviä, eikä ole enää missään muodossa aktiivinen, hän masentuu entistä enemmän. Talvinen maisema sentään auttaa vähän, se ulkoa sisään ryömivä harmaus olisi jo liikaa. Talvisin Mummo haikailee kuolemaa paljon useammin kuin kesällä.

Onneksi Mummo ei itse tajua sitä, ettei ole enää aktiivinen toimija. Jostain syystä Mummo elää mielikuvissaan edelleen aktiivista elämää, tai sitten asian myöntäminen on liian vaikeaa. Joskus epäilen sitäkin. Kun Mummon kanssa juttelee, saa kuvan Mummosta, joka käy kaupungilla silloin tällöin, ulkoilee lähipuistossa ja hankkii itse itselleen joulukalenterin. Tiedän ettei niin ole, mutta Mummo kertoo asiat vakuuttavasti. En silti epäile niin oikeasti tapahtuvan ja minun käsitykseni olevan sittenkin se väärä. Toisaalta olenkin onnellinen siitä, että Mummo kuvittelee elämänsä toisenlaiseksi. Mitenköhän paljon enemmän hän masentuisi, jos tajuaisi tilansa ja passiivisuutensa? Olen tainnut ennenkin todeta, että muistisairaudessa on puolensa potilaan näkökulmasta. On paljon armollisempaa sairastaa tautia jota unohtaa sairastavansa. Toisaalta Mummo on edelleen sen verran tolkuissaan, että tajuaa asioiden olevan jotenkin sekaisin ja se tekee hänet levottomaksi. Mutta kun sairaus tästä etenee, hän varmaan unohtaa senkin.