On ollut tavallistakin hiljaisempaa. Siis täällä blogissa. Mummon elämä on ollut melko tasaista. Ranteeseen on ilmestynyt hälytysranneke ja oveen asennettiin myöskin hälytin, jonka iltahoitaja kytkee päälle lähtiessään. Ranteen hälyttimestä en edes tiedä mitään. Ja Mummolta nyt on turha kysyä.

Kävimme tyttäreni kanssa sunnuntaina liikuttamassa Mummoa. Liikuttamisella tarkoitan ulkoiluttamista, joka kylläkin tapahtui sisätiloissa. Mummo istuu kaiket päivät oman kodin seinien sisäpuolella ja ainoa liikunta on kävely ruokalaan lounaalle ja takaisin kotiin. Se on aika vähän se. Koska juuri nyt maa on liukas ja loskainen, niin päätimme tehdä kierroksen palvelutalossa. Tyttö juoksi piktin käytäviä, eikä pysähtynyt kuin kakkukahville. Mummo taas kysyi melkein jokaisen istumapaikan kohdalla, että istummeko siihen. Kaksi kertaa pysähdyimme, muuten kävelimme urhoollisesti.

Palvelutalo jossa Mummo asuu on oikeastaan aika viihtyisä. Siellä on kaksi isoa sisäpuutarhaa. Toisessa kasvaa kolmen kerroksen korkuinen limoviikuna. Tyttö oli haltioissaan kun kiersimme kerroksesta toiseen ja puu vain jatkui. Löysimme myös palvelutalon kirjaston. Siitä ei enää ole Mummolle mitään iloa, sillä lukemisesta ei tule enää yhtään mitään. Tai kyllähän Mummo lukea osaa, mutta ei muista pidemmästä tekstistä alkua.

Kun kerroin veljelle, että Mummo halusi vain päästä istumaan, vaikka kävelimme sisällä, veli totesi:

- Ajattele. Me olemme kiertäneet Mummon kanssa Seurasaaren sinä aikana kun hän on asunut palvelutalossa.

Mummo on asunut palvelutalossa pian kaksi vuotta. Kun tiet puhdistuvat, me aloitamme Mummon kanssa taas kävelyt. Pakkohan se on.