– Eikös se ole sinun tyttäresi joka kirjoittaa sitä blogia?

Äidillä menivät pasmat sekaisin. Hän jutteli niitä näitä palvelutalon työntekijän kanssa Mummosta – siitä kuinka Mummo ei enää matkustele hissillä ja kuinka Mummo teki niin aluksi usein, muutettuaan elämänsä ensimmäiseen hissitaloon (itse asiassa Mummo asui lapsuutensa hissitalossa, mutta olin sen itse unohtanut). Sitten aivan kesken keskustelun äitini yllätettiin edellä mainitulla kysymyksellä. Häkeltyneenä äitini myönsi kyseessä olevan hänen tyttärensä.

Kun kuulin tämän, kauhistuin. Sitten mietin vähän ja totesin, että entä sitten. Minä kirjoitan tänne blogiin kaikenlaista Mummosta, hänen elämästään ja vaivoistaan ja ennen kaikkea omista tuntemuksistani. Ja vaikka kirjoitan nimettömästi, kirjoitan niin tarkkoja ykstyiskohtia, että totta kai Mummon tunnistaa jos hoitaa häntä palvelutalossa. Tietenkin. Olisihan se pitänyt arvata. Kysyin äidiltä haittaako häntä, että kirjoitan blogia ja että palvelutalossa luetaan tätä. Äiti totesi että ei haittaa. Olin kirjoittanut jo jonkun aikaa kun kerroin äidille blogista. Sen jälkeen hän on itsekin käynyt säännöllisesti lukemassa. Yhdessä totesimme, että sehän on vain hyvä, että myös palvelutalon työntekijät lukevat tätä. Ei Mummon vuoksi, vaan siksi, että minä kirjoitan omaisen näkökulmasta. Ei tee pahaa kenellekään tutustua toiseen katsantokantaan. Äiti totesi myös ilahtuneensa siitä kuinka kirjoitukseni ovat toimineet vertaistukena lukijoille. Aivan kuten teidän tarinanne kommenteissa ovat toimineet vertaistukena meille Mummon omaisille.

Mummon sairastuminen on ainutlaatuista meille hänen omaisilleen. En tunne muita Alzheimer-potilaita kuin Mummon, mutta olen huomannut tunnistavani paljon muiden kertomuksista. Vaikka sairastujat eivät ole samanlaisia, tauti usein on. Samoin meillä omaisilla nousee hyvin inhimillisesti aika samankaltaisia tunteita pintaan – turhautumista, väsymystä, huolta ja ikävä menetettyä ihmistä kohtaan. On mahtavaa saada jakaa tämä kaikki teidän lukijoiden kesken. Teissä kun tuntuu olevan niin muistisairaiden omaisia kuin heidän kanssaan työskenteleviä, kaikenlaisia ihmisiä. Toivon etten kenenkään mielestä loukkaa Mummon yksityisyyttä tällä blogillani. Omasta mielestäni en niin tee, eikä Mummo enää itse kykene pahastumaan tai loukkaantumaan. Olen ennenkin sanonut, että minä kirjoitan näitä asioita itselleni muistiin. Olen silti iloinen, että kun kerran olen päättänyt kirjoittaa nämä asiat muistiin näin julkisesti, on joku muukin voinut saada tästä jotain.

Terveiset vielä Mummon palvelutaloon. Olette hoitaneet Mummoa mallikelpoisesti. Me omaiset olemme päässeet paljon helpommalla, kun olemme voineet luottaa siihen, että Mummosta pidetään hyvää huolta. Näin meitä ei ole turhaan rasitettu ja jaksamme Mummoa paljon paremmin kuin jos meidän pitäisi hoitaa kaikenlaisia pieniä yksityiskohtia Mummon arjessa. Nyt me voimme keskittyä Mummon kanssa seurusteluun ja mukaviin asioihin. Uskon sen olevan meidän kaikkien etu.

Ja vielä pieni tarina Mummon viimeisimmältä mökkireissulta. Mummo oli käynyt poikansa kanssa mökillä. Kun he olivat olleet lähdössä pois, oli poika käynyt avaamassa portin. Portti oli ollut koiran takia suljettuna. Mummo odotti auton luona. Arvatkaa mistä enoni löysi Mummon tullessaan takaisin portilta? Mummo istui tyytväisenä ratin takana ja odotti, että koskas lähdetään ajamaan.