Tällainen kommentti oli ilmestynyt blogiin:

Jaana kirjoitti 05.10.2011 - 19:12

Minulla on tutkinto viikko palvelutalossa jossa mummosi on.Hän on tutkinnossani asukas jonka kanssa suoritan kuntoutuksen tukemisen tutkintoa.Maanantaina föönasin hänen hiukset(olen myös kampaaja ammatiltani) ja hän ilmiselvästi nautti siitä.Eilen olimme kävelyllä sekä tänään.Ilma suosi tänään ja istuimme lähipuistossa auringossa.Vein hänet myös talon jalkahoitajalle koska en saanut hänen varpaankynsiä leikattua.Hän sanoi että tässä on nyt hyvä.Huomenna ajattelin pitää pienen tuolijumpan ja menemme talon Bingoon muiden joukkoon.
Mummosi kanssa olemme keskustelleet entisestä elämästä ja missä hän on esim.matkustellut.
Mummosi on ollut mukava seura:)

Mukavaa, että Mummoa on viihdytetty. Mukavaa, että Mummo on ollut hyvää seuraa.

Mietimme äitini kanssa sitä miten erilaista on hoitaa vierasta ihmistä. Me emme voi pitää Mummolle tuolijumpaa, viedä bingoon tai keskustella hänen kanssaan entisestä elämästä. Me emme voi tehdä niin, koska meidän suhteessamme Mummoon painaa menneisyyden taakka. Kun me yritämme muistella Mummon kanssa menneitä, emme osaa vain kuunnella sitä mitä Mummo sanoo, vaan me tiedämme hänen muistonsa. Jos siis Mummo muistaa jonkin asian väärin, me korjaamme. Ei ehkä pitäisi, mutta emme osaa muutakaan. Kun äitini yritti jutella Mummon kanssa matkustamisesta, siitä miten paljon Mummo on matkustelluut, Mummo sanoi ettei muista ja että tytär muistaa paremmin. Me kysymme Mummolta menneestä odottaen kuulevamme sen mitä olemme joskus aikaisemmin kuulleet. Me muotoilemme kysymykset tarkoiksi ja suljemme tarkoilla kysymyksillämme Mummon muistin. Joku vieras voi tulla, jutella niitä näitä ja uskoa kaiken sen mitä Mummo muistaa muistavansa, ilman kyseenalaistamista, ilman odotuksia.

Äitini yritti viedä Mummon palvelutalossa järjestettävään konserttiin. Aikanaan Mummo kävi paljon konserteissa ja teatterissa. Nyt hän tarrasi äitini käteen ja sanoi ettei suostu menemään sinne muiden vanhusten keskelle. Ei vaikka kyseessä kuinka olisi vain konsertti.

Me myös muistamme liian hyvin sen Mummon, jonka pahin painajainen oli ajatus vanhainkodista. Tai kai se pahin panajainen oli oman äidin kohtalo. Mummon oma äiti makasi kolme vuotta vuoteen omana halvaantuneena ennen kuin kuoli. Hän ei pystynyt liikkumaan eikä puhumaan, mutta Mummo kävi päivittäin hänen luonaan. Oman äidin kohtalo pelotti Mummoa. Hän pelkäsi ja inhosi vanhenemista. Kirjoitan menneessä aikamuodossa, sillä kirjoitan nyt siitä Mummosta joka Mummo joskus oli, en tästä Alzheimer-Mummosta. Koska Mummo inhosi vanhenemista, hän inhosi muita vanhuksia. Ja siksi se toiseksi pahin panajainen oli ajatus siitä, että asuisi muiden vanhusten kanssa yhdessä vanhainkodissa. Minä muistan sen Mummon joka tunsi näin, samoin muistaa minun äitini. Siksi me emme voi viedä Mummoa tuolijumppaan, bingoon tai konserttiin. Ja jotenkin tuntuu, että meidän kanssamme Mummokin muistaa nämä tunteet eikä siksi suostu menemään edes konserttiin.

Minusta on silti hienoa, että joku muu on voinut tehdä Mummon kanssa asioita joita itse en voi. Se vain kertoo siitä, miten erilainen Mummo on muiden kanssa ja kuinka erilaista on hoitaa Mummoa ilman menneisyyden taakkaa.