Muistin eilen ihan yhtäkkiä millainen Mummo oli. Ajatus tuli päähäni jostain kesken kaiken. Tuli ikävä. Se tässä taudissa on surullista, että vaikka Mummo on edelleen luonamme, ei hän oikeasti enää ole.

Minun Mummoni oli hauska tyyppi. Hän keksi kaikille aina lempinimiä ja ne nimet vaihtelivat. Mummon lapsilla on ollut kymmenittäin erilaisia lempinimiä joista jotkut kuuluvat tiettyy hetkeen ja toiset ovat seuranneet läpi elämän. Minä olin lapsena Pikkuinen lintu. Usein Mummon kutsuessa minua Pikkuiseksi linnuksi minä tuhahdin, etten ole mikään lintu, enkä ainakaan pikkuinen, mutta silti minusta tuntui aina yhtä hyvältä, että Mummolla oli minulle oma lempinimi. Mutta nimiä on ollut muitakin.

Mummossa oli myös monta puolta. Joskus minun oli vaikea hahmottaa sitä, että se kesäinen ja vapautunut, hassutteleva Mummo joka minulle oli kaikkein tutuin, oli myös oman aikansa kasvatti. Mummo oli tarkka pukeutumisestaan ja käytöksestä. Hänet oli kasvatettu hyvin ja ankarasti ja oli asioita jotka olivat sopivi ja toisia jotka eivät olleet. Minulle miltei kaikki oli sallittua. Se erotti minua ja Mummoa, mutta joskus tuntui, että Mummo oli minulle kateellinen siitä, että olin syntynyt tähän aikaan ja hän siihen toiseen. Mummo oli kummallinen yhdistelmä huumorintajua ja pidättyväistä hyvää käytöstä.

On kummallista ikävöidä ihmistä jonka luokse voin koska tahansa mennä. Paitsi etten voi. Se Mummo jonka luokse voin mennä istui viimeksi telkkarin ääressä ihmetellen ohjelmia.

-Selitä mulle selkeällä suomen kielellä, mitä tossa tapahtuu.

- Keitä noi on?

- Mitä tossa tapahtuu? Mä en ymmärrä.

Ja tämä kaikki toistuu parin minuutin päästä uudestaan, eikä oikeita tai vääriä vastauksia ole. Ja taas Mummon kasvoilla se sama tyhjä katse, paitsi niinä hetkinä kun hän katsoo silmiin ja hymyilee onnellisena. Ja kun olen lähdössä kotiin, hän sanoo:

- Älä mee. Kiva kun on tommonen tyttö. Eikö ookin?

Minulla on ikävä sinua Mummo. Ja tänään ehkä vähän itken sitä, että olen sinut jo menettänyt.