Mummo on nyt poltettu ja uurna laskettu. Suru on tullut aaltoina. Toisinaan tunnen helpotusta siitä, että Mummo pääsi pois ja toisinaan muistan sen Mummon joka minulla ennen alzheimeria oli. Erityisesti sitä Mummoa olen tässä viime viikkoina surrut. Sitä Mummoa ei oikein ole päässyt suremaan, vaikka hänet menetimme jo aikoja sitten. Ei ole oikein voinut surra ihmistä joka on vielä elossa, mutta nyt on sitten sekin suru saanut tilaa.

On tullut aika lopettaa tämä blogi. Kuten Mummokin, on tämä blogi hiipunut kirjoitustahdin ja sisällönkin osalta pikkuhiljaa. Nyt kun Mummoa ei enää ole, ei ole tarvetta kirjoittaa. Tai oikeastaan on paljonkin kirjoitettavaa, mutta muistojen kirjoittaminen on sen verran henkilökohtaista, että niitä en blogiin ehkä halua laittaa. Olen kuitenkin äärimmäisen iloinen, että neljä vuotta sitten päätin ryhtyä kirjoittamaan blogia joka kertoo Mummon alzheimerista. Kun Mummo kuoli, luin koko blogin läpi ja huomasin kuinka paljon olin jo itsekin unohtanut taudin etenemisestä ja vaiheista. Hyvä, että kaikki on nyt tallessa.

Samaan aikaan olen iloinen siitä, etten ryhtynyt kirjoittamaan yksityistä päiväkirjaa, vaan jaoin kaiken julkisesti blogissa. Kiitos teille kaikille, jotka olette vuosien varrella käyneet täällä kommentoimassa ja lukemassa. Olette olleet vertaistukeni ja samalla on ollut hienoa jakaa näitä tunteita kanssanne. Yllättävän lisän toi se, että palvelutalon henkilökunta kävi lukemassa blogia. Siitäkin olen iloinen ja haluan kiittää kaikkia Mummoa hoitaneita äärimmäisen hyvästä hoidosta jota Mummo on koko palvelutalossa asumansa neljän vuoden aikana saanut.

Me pääsimme Mummon ja lazheimerin kanssa lopulta todella helpolla. Mummon oli fyysisesti aika hyvässä kunnossa ja helppo hoidettava, yleensä vielä ihan hyväntuulinenkin. Toisinaan oli vaikea kohdata se lammasmaisen kiltisti totteleva Mummo joka teki kaiken pyydetyn eikä mutissut vastaan. Minun Mummoni kun oli kaukana siitä lauhkeudesta, mutta tauti muutti hänen luonnettaan näin. Tiedän, että monien muiden kohdalla on ollut paljon vaikeampaa. Mummo ei myöskään koskaan joutunut dementiaosastolle syötettäväksi ja makuutettavaksi, vaan hän pääsi pois ennen sitä. Siitä olen erityisen onnellinen, että loppuun asti Mummo tunnisti meidät sukulaiset tutuiksi, vaikka ei ehkä enää nimiämme muistanut.

Jotenkin Mummon loppuaikaan sopii hyvin tämä Eeva Kilven runo. Siihen on hyvä lopettaa ja jättää hyvästit:

Olen menettänyt muistini:

en muista aikaa

jolloin en olisi ollut väsynyt.