sunnuntai, 12. toukokuu 2013

Kiitos ja hyvästit

Mummo on nyt poltettu ja uurna laskettu. Suru on tullut aaltoina. Toisinaan tunnen helpotusta siitä, että Mummo pääsi pois ja toisinaan muistan sen Mummon joka minulla ennen alzheimeria oli. Erityisesti sitä Mummoa olen tässä viime viikkoina surrut. Sitä Mummoa ei oikein ole päässyt suremaan, vaikka hänet menetimme jo aikoja sitten. Ei ole oikein voinut surra ihmistä joka on vielä elossa, mutta nyt on sitten sekin suru saanut tilaa.

On tullut aika lopettaa tämä blogi. Kuten Mummokin, on tämä blogi hiipunut kirjoitustahdin ja sisällönkin osalta pikkuhiljaa. Nyt kun Mummoa ei enää ole, ei ole tarvetta kirjoittaa. Tai oikeastaan on paljonkin kirjoitettavaa, mutta muistojen kirjoittaminen on sen verran henkilökohtaista, että niitä en blogiin ehkä halua laittaa. Olen kuitenkin äärimmäisen iloinen, että neljä vuotta sitten päätin ryhtyä kirjoittamaan blogia joka kertoo Mummon alzheimerista. Kun Mummo kuoli, luin koko blogin läpi ja huomasin kuinka paljon olin jo itsekin unohtanut taudin etenemisestä ja vaiheista. Hyvä, että kaikki on nyt tallessa.

Samaan aikaan olen iloinen siitä, etten ryhtynyt kirjoittamaan yksityistä päiväkirjaa, vaan jaoin kaiken julkisesti blogissa. Kiitos teille kaikille, jotka olette vuosien varrella käyneet täällä kommentoimassa ja lukemassa. Olette olleet vertaistukeni ja samalla on ollut hienoa jakaa näitä tunteita kanssanne. Yllättävän lisän toi se, että palvelutalon henkilökunta kävi lukemassa blogia. Siitäkin olen iloinen ja haluan kiittää kaikkia Mummoa hoitaneita äärimmäisen hyvästä hoidosta jota Mummo on koko palvelutalossa asumansa neljän vuoden aikana saanut.

Me pääsimme Mummon ja lazheimerin kanssa lopulta todella helpolla. Mummon oli fyysisesti aika hyvässä kunnossa ja helppo hoidettava, yleensä vielä ihan hyväntuulinenkin. Toisinaan oli vaikea kohdata se lammasmaisen kiltisti totteleva Mummo joka teki kaiken pyydetyn eikä mutissut vastaan. Minun Mummoni kun oli kaukana siitä lauhkeudesta, mutta tauti muutti hänen luonnettaan näin. Tiedän, että monien muiden kohdalla on ollut paljon vaikeampaa. Mummo ei myöskään koskaan joutunut dementiaosastolle syötettäväksi ja makuutettavaksi, vaan hän pääsi pois ennen sitä. Siitä olen erityisen onnellinen, että loppuun asti Mummo tunnisti meidät sukulaiset tutuiksi, vaikka ei ehkä enää nimiämme muistanut.

Jotenkin Mummon loppuaikaan sopii hyvin tämä Eeva Kilven runo. Siihen on hyvä lopettaa ja jättää hyvästit:

Olen menettänyt muistini:

en muista aikaa

jolloin en olisi ollut väsynyt.

torstai, 25. huhtikuu 2013

Muista minut, äiti

Tänään tulee klo 22 Yle Fem -kanavalta se dokumentti Forget me not (Muista minut, äiti) josta kirjoitin aikaisemmin, jonka kävin katsomassa Docpointissa äitini kanssa. Kannattaa katsoa. Näette dokumentissa Mummon katseen viimeisinä vuosina. Ikävä on kova.

tiistai, 23. huhtikuu 2013

Kirjoitus tammikuulta

Löysin tällaisen kirjoituksen joka on joulukuulta tai tammikuulta, kun kävimme äidin kanssa Mummon luona kylässä ja siivoamassa vaatekaappia.

Mummo istuu pöydän ääressä. Katsoo maljakossa olevia ruusuja ja kysyy mistä ne ovat siihen tulleet. Kerron meidän äidin kanssa tuoneen ne ilahduttamaan häntä. Kun vuosia sitten, yhtenä ja samana kesänä, ostimme kahden viikon välein kukkia kuolleiden isotätieni hautajaisiin, teimme äidin kanssa päätöksen ostaa enemmän kukkia eläville. Mummo on saanut nauttia tästä päätöksestä. Ajattelen sen myös niin, että kun hän lähinnä nököttää kotonaan, on kodin oltava viihtyisä.

Syömme pähkinä-bébétä kolmeen pekkaan. Minä, äiti ja Mummo. Bébé on hyvää, niin kuin se oli aina silloinkin, kun saimme mökillä sitä päiväkahveilla. Kun Mummo vielä pyöritti huushollia mökillä, joimme aina ruoan jälkeen päiväkahvit. Kahveihin kuului kahvin ja mehun lisäksi keksejä ja jokin erityisherkku. Jos Mummo oli juuri käynyt kaupungissa, saattoi herkku olla bébé- tai aleksanteri-leivos, punssirullia tai jäätelöä. Mummo on aina ollut herkkujen perään. Senkin olen perinyt häneltä.

Mummoa alkaa väsyttää ja hän pyytää meitä viemään hänet sänkyyn. Kieltäydymme ja sanomme, että mene itse. Mummo on mielellään raihnaisempi kuin onkaan. Mummo toivoo seuraa makuuhuoneeseen. Siirrymme äidin kanssa sinne ja alamme käydä läpi Mummon vaatekaappia. Mummo on asunut palvelutalossa jo kolme ja puoli vuotta, emmekä ole siivonneet hänen kaappejaan kertaakaan. Kaapeissa on paljon turhaa. Heitämme kaksi jätesäkillistä vaatteita, kenkiä ja laukkuja roskiin ja kaksi muovipussillista viemme kierrätykseen. Mummo makaa sängyllä ja hihkaisee aina välillä sieltä, että emme kai hävitä mitään mitä hän ei hyväksyisi. Kerromme poistavamme vaatteita joihin Mummo ei mahdu. Hän vähän tuhisee, mutta hyväksyy syyn. Toteaa jossain vaiheessa, ettei kuitenkaan jaksaisi taistella meille vastaan, kun meitä on kaksi.

Mummon hengitys on raskasta. Äiti ei usko, että Mummo nukahtaa, mutta niin vain jossain meidän touhumme lomassa pääsee käymään. Mummo ei nuku kauaa, vaan säpsähtää taas hereille vahtimaan meidän touhuamme. Oikeastaan Mummo ei tarvitse juuri mitään. Keittiön kaapit ovat täynnä käyttämättömiä astioita, pöytäliinoja tarvitaan vain kaksi, mutta vaatteita on harvakseltaan tehtävän pyykinpesun vuoksi hyvä olla enemmän. Kun Mummo muutti palvelutaloon, pakattiin mukaan myös vähän siistimpiä vaatteita erikoistilaisuuksiin. Nyt mietimme äidin kanssa, ettei erikoistilaisuuksia taida kummemmin enää Mummolle tulla. Mahdollisiin ystävien hautajaisiinkaan ei Mummoa ehkä kannata viedä. Mummon elämänpiiri on enää oma koti, palvelutalon ruokala ja satunnaiset ja harvat käynnit sukulaisten luona tai lääkärissä. Vaatteidenkin pitää lähinnä olla helposti puettavia ja mukavia.

perjantai, 5. huhtikuu 2013

Helpotus ja suru

Mummo kuoli pääsiäisenä. Kuolema oli monella tapaa toivottu, mutta pääsi silti yllättämään. Mummo kuoli palvelutalon kotiinsa perusterveenä, jos ei Alzheimeria lasketa, ilman yhtäkään päivää sairaalassa. Todennäköisesti sydän petti. Hoitaja löysi Mummon aamukäynnin yhteydessä Mummon omasta nojatuolista. Siinä hän oli neljä vuotta istunut katsomassa televisiota. Tuoli oli kyllä paljon sitäkin vanhempi ja kulkenut Mummon mukana pitkän matkan.

Menin äidin mukana palvelutaloon ja saavuimme sinne kun kuolemansyyntutkijat olivat vielä paikalla. Näimme siis Mummon sellaisena kuin hänet löydettiin. Kuolema on loppujen lopuksi aika brutaali ja ei niin kaunista katseltavaa, mutta toisaalta kun näki kaiken siinä kunnossa kun Mummon kuoleman hetkellä oli ollut, ei jäänyt paljon kysymyksiä.

Istuimme äidin kanssa koko päivän Mummon luona. Hänet pestiin ja pedattiin sänkyyn muiden sukulaisetn hyvästeltäväksi. Istuimme Mummon pienessä kaksiossa Mummon ruumis seuranamme, kun lähisuku kävi vielä hyvästelemässä hänet. Mummon löytänyt hoitaja oli liikuttunut, mutta hoito työnsä urhoolisesti ja oli meille omaisille aivan mahtava. Kiitos vielä kerran.

Muistot tuosta päivästä ovat epätodelliset. Itse asiassa koko Mummon kuolema tuntuu epätodelliselta. Itkin yhden illan ja yhden aamun ja sitten itku loppui. Nyt mietin koska suru iskee päälle. Enkö ole vielä sisäistänyt Mummon kuolemaa? Miten ylipäätään surraan menetystä joka on tapahtunut osissa? Ensin menetimme Mummon persoonan ja nyt loputkin Mummosta. Ja kaiken keskellä tuntuu käsittämättömältä koko ajatus, ettei Mummoa enää ole.

Suru tulee puuskissa ja tiedän, että seuraavan vuoden aikana tulee hetkiä jolloin suru pyyhkii ylitseni. Koko ensi kesän teemme varmasti surutyötä mökillä, sillä niin voimallisesti Mummo liittyy mökkiimme. Syksyllä on Mummon syntymäpäivien aika ja niitä on aina vietetty. Joulusta tulee tänän vuonna itkun täyteinen, kun käymme haudoilla eikä Mummo ole kanssamme viettämässä joulua, vaan nimenä hautakivessä.

Mutta ensin on selviydyttävä hautajaisista.

sunnuntai, 10. helmikuu 2013

Forget me not - dokumentti Gretelistä

Kävin joitakin viikkoja sitten katsomassa Docpont-elokuvafestivaaleilla dokumentin Forget me not. Se kertoi alzheimeriin sairastuneen naisen tarinan tämän pojan kertomana. Naisen nimi oli Gretel. Dokumentin katsominen oli välillä omituista, sillä Gretelin tilalle olisi voitu laittaa Mummon. Oli hämmentävää huomata, että Gretelillä oli Mummon katse. Katse on omituisen tyhjä, avoin ja poissaoleva, mutta hetkittäin erittäin lämmin. Gretelillä oli monia muitakin Mummon tapoja. Hän olisi lähinnä halunnut levätä sängyssä tai istua aloillaan. Myös kommunikaatio oli tuttua semmoisella hassulla tavalla. On aina hieman hämmentävää huomata, että monet Mummon ilmeistä ja puhetavoista ovatkin yhtä kuin tauti. Että toisissa sairastuneissa on niin paljon Mummoa ja ettei kyse olekaan Mummosta vaan alzheimerista.

Dokumentin perheen keskeinen viestintä muistutti minua omasta kommunikoinnistani Mummon kanssa. Ehkä omaisten lempeän humoristinen suhtautuminen Gretelin muistamattomuuteen muistutti minua meidän perheemme suhtautumisesta Mummoon. Kun suhde on aina perustunut hyväntahtoiseen piikittelyyn, on siitä vaikea luopua kun toinen sairastuu. Toisaalta ehkei se ole tarpeenkaan, niin jokin tuttuus suhteessa säilyy.

Jos Forget me not sattuisi joskus tulemaan televisiosta, suosittelen katsomaan.