Kirjoitin kesän alussa, että haluaisin tallettaa Mummon muistoja. No en sitten kesällä taaskaan ehtinyt. Nyt olen päättänyt, että kun käyn Mummoa tapaamassa, yritän nauhoittaa keskustelujani. Mutta olen myös miettinyt, onko jo liian myöhäistä?

Kun Mummolta kysyy jotain asiaa, hän näyttää hättääntyneeltä ja yrittää kaivella pääkoppaansa joka tuntuu kalisevan tyhjyyttään. Yhtäkkinen kysymys heitettynä Mummolle ihan tutustakin aiheesta, saa aivot lyömään tyhjää. Mutta jos keskustelua jatkaa aiheesta, saattaa muisti alkaa taas toimia ihan hyvin. Olenkin miettinyt, että ehkä paras tapa alkaa kaivella Mummon muistoja, on kaivaa valokuva-albumi esiin.

Toisaalta viime kuukausina olen kuullut tutuistakin muistoista versioita joita en ennen ole kuullut. Olenkin joutunut miettimään, että kuinka paljon Mummon muistoihin voi luottaa. Ajankohdat kun saattaavat hyvinkin sekoittua Mummon päässä. Jos Mummo muistelee kouluaikoja, saattaa muistoon hyvinkin sekoittua myös opiskeluaikoja tai se kun Mummo oli töissä koulussa. Mummon pää on välillä kuin bingo, josta vain nostetaan erilaisia muistonpätkiä ja pistetään yhteen. Tai siltä minusta välillä tuntuu. Toisinaanhan muisti toimii vallan mainiosti. Mutta en siis uskalla luottaa Mummon muistoihin. Enpä minä tässä kyllä mitään historiikkia ole keräämässäkään, joten en tiedä onko sillä niin väliä, jos Mummo kertoo minulle vähän omiaan.

Mummo ei ole ainoa vanhus, joka läheisistäni löytyy. Minulla on myös vaari. Vaari ei sairasta muistisairautta, vaan on hyvässä kunnossa. Vaarilla on viitisentoista vuotta nuorempi vaimo. Vaari täyttää 85. Äitini kertoi kuinka vaarin vaimo oli sanonut vaarin käyväm kolme kertaa viikossa kuntosalilla ja kaksi kertaa viikossa uimahallissa. Siinä välissä sitten kevyitä lenkkejä. Tiedän, että vaarini on aina liikkunut paljon, mutta että vieläkin ja noin paljon. Edes minun kolmekymppinen mieheni tai minä emme liiku noin paljon. Mutta kun vaimo kertoo tätä tarmokkaana vieressä, vaari istuu hieman hajamielisen näköisenä ja hiljaa. Tulee väkisinkin olo, että nuorempi vaimo ei anna vaarin vanhentua. Välillä vaimolla menee hermot, kun vaari on hidas tai kömpelö ja höppänä. Mutta minusta vaari on oikeutettu olemaan hidas ja kömpelö ja höppänä. Hän on aika vanha. Mutta mikä minä olen sanomaan tilanteeseen mitään. Me muut sukulaiset pääsemme vaarin tapauksessa aika helpolla, kun vaimo hoitaa kaiken. Toisin kun Mummo, jota joudumme yhdessä hoitamaan.

Vanheneminen on vaikeaa. Toiset eivät halua vanhentua ja varsinkin fyysinen vanheneminen voi tuntua vaikealta jos mieli on skarppi. Toiset sairastuvat muistisairauteen ja ovat ihan sekaisin kaikesta. Toisilla taas ympäristö ei anna periksi vanhuudelle, vaikka vanhus itse olisi jo valmis myöntämään, että kyllähän tässä alkaa tuo ikä painaa. Mummoa katsellessa olen ajatellut paljon omaa vanhenemistani ja sitä, miten sen osaisi sitten hyväksyä. Aiemmin en ole tullut ajatelleeksi, että minun pitäisi olla huolissani ympäristön suhtautumisesta minun vanhenemiseeni. Mutta näköjään myös sitä täytyy miettiä, vaikka sen näkeekin vasta sitten kun oikeasti vnahenen.