Kävin joitakin viikkoja sitten katsomassa Docpont-elokuvafestivaaleilla dokumentin Forget me not. Se kertoi alzheimeriin sairastuneen naisen tarinan tämän pojan kertomana. Naisen nimi oli Gretel. Dokumentin katsominen oli välillä omituista, sillä Gretelin tilalle olisi voitu laittaa Mummon. Oli hämmentävää huomata, että Gretelillä oli Mummon katse. Katse on omituisen tyhjä, avoin ja poissaoleva, mutta hetkittäin erittäin lämmin. Gretelillä oli monia muitakin Mummon tapoja. Hän olisi lähinnä halunnut levätä sängyssä tai istua aloillaan. Myös kommunikaatio oli tuttua semmoisella hassulla tavalla. On aina hieman hämmentävää huomata, että monet Mummon ilmeistä ja puhetavoista ovatkin yhtä kuin tauti. Että toisissa sairastuneissa on niin paljon Mummoa ja ettei kyse olekaan Mummosta vaan alzheimerista.

Dokumentin perheen keskeinen viestintä muistutti minua omasta kommunikoinnistani Mummon kanssa. Ehkä omaisten lempeän humoristinen suhtautuminen Gretelin muistamattomuuteen muistutti minua meidän perheemme suhtautumisesta Mummoon. Kun suhde on aina perustunut hyväntahtoiseen piikittelyyn, on siitä vaikea luopua kun toinen sairastuu. Toisaalta ehkei se ole tarpeenkaan, niin jokin tuttuus suhteessa säilyy.

Jos Forget me not sattuisi joskus tulemaan televisiosta, suosittelen katsomaan.