Olimme mökillä – taas. 

Niin ne kesäviikonloput menevät. Mummo oli mukana. Olimme ensimmistä kertaa tänä kesänä mökillä yötä. Mummo sai selvitä ihan yksin omassa mökissään. Hän tuuletti petivaatteet ja petasi sängyn. Löysi yöpaidan ja hammasharjan. Meille hän tuli syömään.

Mökillä kuitenkin mietin, miten puhua lapsille Mummosta. He ovat tottuneet siihen, että saavat juosta Mummon mökkiin koska vain ja käydä rannassa Mummon kanssa. Mummo on ollut yksi aikuinen, jolta saa kysyä lupaa asioihin. Mummolta on käyty kinuamassa keksiä ja näytetty kaikki luontohavainnot.

Viime keäsänä mietin jo, ettei Mummon keksien kunnosta ole enää varmuutta. Yritin käydä salaa kurkkimassa kaappeihin, ettei hän syötä lapsille pilaantuneita keksejä. Nyt on otettava järeämmät aseet käyttöön. Niinpä puhuin Mummosta lapsille. Isoimmalle oli helponta, hän on varmaan jo itsekin huomannut jotain. Pienemmät eivät varmaan oikein tajunneet. Yiritin antaa heille helpot säännöt, enkä puhua sen kummemmin Mummon sairaudesta (paitsi vanhimmalle).

Sovimme, että Mummolta ei enää saa käydä kysymässä lupaa muuhun, kuin siihen saako hänen mökkiinsä tulla. Mummo ei voi tulla vahtimaan lapsia rantaan ja missään nimessä Mummo ei anna lupaa mennä metsään tai jonnekin kauemmas. Mummohan unohtaisi mitä on lasten kanssa jutellut ja sopinut. Toisaalta Mummo saattaa myös unohtaa, jos me olemme jotain lapsilta ehdottomasti kieltäneet. Näin on helpointa. Sen verran sanoin lapsille, että Mummo saattaa toistaa asioita paljon, koska ei muista että jostain asiasta on juuri puhuttu. Pyysin heltä kärsivällisyyttä ja muistutin, että Mummo on vanha.

Haluaisin, että lapset kunnioittavat Mummoa, eivätkä ala hyppiä hänen nenilleen. Haluan, että he tajuavat Mummon olevan aikuinen ja että he ovat lapsia. Mummolla on oltava auktoriteetti, mutta ei varsinaista päätösvaltaa. Vaikeaa. En missään tapauksessa halua, että lapset alkavat käyttää Mummon muistamattomutta hyväkseen tai nauraa hänelle. Heidän tulisi arvostaa ja suhtautua kunnioittavasti Mummoa kohtaan. Mutta jos Mummo höperöityy, ei se välttämättä tule olemaan helppoa. Varsinkin näin taudin alkuvaiheessa, kun Mummo tajuaa tilansa heikkenevän, toivon lasten käyttäytyvän mahdollisimman normaalisti Mummoa kohtaan. Heidät pitäisi vain saada ymmärtämään, ettei Mummoa nyt ihan joka asiassa pidä uskoa ja ettei Mummolta saa lupaa asioihin. Tämä yhtälö tuntuu vähän vaikealta, mutta yritetään.

Tähän kaikkeen kun yhdistetään se, että itselläkin menee välillä hermot Mummoon, kun asioita toistellaan jatkuvasti, päivästä toiseen, minuutista toiseen. Silloin minun on vaikea mennä sanomaan lapsille, että kunnioittakaa Mummoa ja yrittäkää jaksaa hänen toisteluaan. Eihän sitä kukaan koko ajan jaksa. Ehkä meidän kaikkien pitääkin oppia hillitsemään itsemme ja purkaa turhautumisemme jonnekin muualle, ei Mummoon.