Anteeksi pitkä blogihiljaisuus. Kertoo aika paljon siitä millä aktiivisuudella olen myös Mummoa nähnyt. Kevät on menty pikakäynneillä. Muu elämä on vyörynyt päälle. Tajusin, että on paljon sellaisia sukuja ja perheitä joissa lapsia ei ole tehty yhtä nuorena kuin meidän suvussamme. Meillä kun alzheimeria sairastaa Mummo, ei esimerkiksi minun äitini. Yritän tässä jotenkin siis sanoa, että on paljon sellaisia perheitä joissa joudutaan samaan aikaan hoitamaan omia lapsia ja omia vanhempia. Meillä on sentään yksi sukupolvi tässä välissä. Mahtaa olla rankkaa.

En siis tosiaan ole koko kevään aikana ehtinyt käydä Mummon luona kuin kääntymässä. Onneksi muut ovat käyneet ja toivottavasti vähän paremmin kuin minä. Olen lohduttautunut sillä, että elän ruuhkavuosia ja kaikkeen ei vain aika riitä. Mutta. Sitten tajusin, että olen suorastaan onnekas, kun tilanne on tämä. Toisaalta, äitini on saanut omat lapsensa aikuisiksi ja nyt hän joutuu ottamaan vastuun omasta äidistään. Elämä tuntuu olevan toisista huolehtimista riippumatta iästä tai elämänvaiheesta. Joillain vielä hoidettavia tulee tuplana eri suunnista. Ei käy kateeksi.