Anteeksi vaan tämä hiljaisuus. Kuten arvata saattaa, normiarki on astunut kuvaa. Ja normiarkihan tarkoittaa sitä, että näen Mummoa vain kerran kuussa. Tänään oli taas minun Mummovuoroni. Oikein nolottaa myöntää, mutta en olisi millään halunnut mennä viettämään paria tuntia päivästäni Mummon luokse. Mutta kiltisti menin. Kävimme lounastamassa palvelutalon kanttinissa.

Sitten menimme Mummon kotiin ja keitimme kahvit. Olin hakenut meille uunituoreet pullat lähikahvilasta. Kun olimme syöneet mahtavan rasvaiset, sokeriset ja kaneliset korvapuustit laitoin Mummon tukan. Laitoin oikein sähäkät kiharat ja kiusoittelin niistä Mummoakin. Sanoin että laitan oikein pöyhkeän ja sähäkän kampauksen, niin sitten Mummokin voi olla oikein pöyhkeä ja sähäkkä. Se tulisi minusta tarpeeseen. Mummoa nauratti vaikka sanoikin etten saa nauraa hänelle. Sanoin nauravani hyväntahtoisesti ja siihen Mummo totesi, että no naura sitten. Sitten istuimme hetken hiljaa, kunnes Mummo kysyi haluaisinko kahvia. Yritti kaapista napata suklaankin syötäväksi, vaikka juuri olimme syöneet isot pullat.

Aika meni liian nopeasti emmekä ehtineet kävelylle vaikka ilma olisi ollut mitä parhain. Mummo oli taas niin kovin onnellinen, kun häntä oli tultu katsomaan.

- Kiva kun tulit.

- Kiva kun on tommonen tyttö. Tytön tyttö.

- Miten ne joilla ei oo lapsia, niin miten ne pärjää?

Ainakin puoli tuntia koko vierailustani Mummo oli näkevinään katolla linnun. Sen puoli tuntia Mummo vuoroin näki linnun ja vuoroin jonkin pidikkeen. Sälekaihdin hämäsi niin, että välillä Mummo näki sen linnun/pidikkeen myös liikkuvan. Minäkin tarkistin asian hänen mielikseen ainakin kolme kertaa, vaikka tiesin aivan hyvin ettei siellä mitään lintua ole. Sillä lailla ne Mummon päivät vaan menevät. Vähän jäin miettimään, että pitäisikö sitä olla Mummolle kiltimpi, eikä aina nauraa ja piikitellä. Että koska Mummmo ei oikeastaan ole se sama Mummo kuin aikaisemmin, se joka piikitteli takaisin, niin pitäisikö minunkin opetella olemaan erilainen. Mutta kun on ikävä sitä omaa Mummoa, sitä jota ei enää ole kuin pieninä pilkahduksina varastetuissa hetkissä. Toisaalta ajattelen asian ehkä niin, että jos minä pysyn samanlaisena, pysyn Mummolle tuttuna pidempään. Eikö riitä että toinen meistä on vieras?