Pahoittelut epäaktiivisuudesta blogin suhteen. Mummo on ollut väsynyt. Jotenkin tuntuu, että väsymys ei lopu enää koskaan. Mummon väsymys on elämäänsä kyllästyneen vanhan ihmisen väsymystä.
 
Olin tänään tyttäreni kanssa tapaamassa Mummoa. Istuimme ruokapöydässä. Mummo näykki ruokaa, pureskeli hitaasti ja valitteli väsymystä. Ilon pilkahdus näkyi hänen katseestaan vain kun silmien katse osui jälkiruoaksi hankkimiini pähkinä bébé –leivoksiin tai kun kasvoille levisi lämmin hymy ja hän totesi: ”Sä oot kiva.” Muuten Mummon harmaat kasvot olivat ilmeettömät ja todellakin, väsyneet.
 
Kun Mummo valitti väsymystään, sanoin meidän vievän hänet ihan pian takaisin omaan kotiin nukkumaan. Siihen Mummo totesi, että ei hän nukkumaan mene. Miksi menisi? Silti hän jatkoi väsymyksen valittamista.
 
Äitini kertoi minulle muutama kuukausi sitten käynnistään Mummon luona. Silloinkin Mummo oli valitellut väsymystään ja niinpä he olivat äitini kanssa päättäneet mennä yhdessä päiväunille. He olivat käpertyneet Mummon sänkyyn vierekkäin, maanneet hiljaisuuden vallitessa. Äitini oli kuunnellut Mummon hengitystä, joka oli pinnallista ja vähän katkonaistakin. Äidin ja Mummon päähän oli hiipinyt sama ajatus: ”Tähän olisi nyt hyvä kuolla”, Mummo oli lopulta sanonut. Vaan eipä Mummo kuollut. Nukkui vain hetken ja jatkoi väsynyttä elämäänsä. Kaikista vaikeinta Mummon tilassa on elämänilon hiipumisen seuraaminen. Ennen Mummo aina valitteli, että ”jo riittää, pitäisi kuolla pois”. Nyt Mummon ei enää tarvitse sanoa sitä. Jokainen solu Mummossa huokuu vanhuutta ja väsymystä. En voi sille mitään, mutta tulen Mummon tapaamisesta aina surulliseksi. Lohtua tuo onneksi Mummon vilpitön ilo siitä, että häntä tullaan katsomaan.
 
Olen varmaan ennenkin muistuttanut itseäni siitä, että Mummon kohdalla pitää arvostaa hetkiä. Mummo elää hetkissä, joten hänen kanssaan minäkin yritän elää hetkissä. Ei muuten lainkaan huono elämänohje noin yleisestikään.