Kävin Mummon luona eilen. Mummo oli entisensä. Paitsi ettei ollut. Istuimme parvekkeella, katselimme ohikulkijoita, ihmettelimme katolla olevia härveleitä, Mummo pyysi kertomaan pieniä hauskoja juttuja ja nautti kun kähersin hänen tukkaansa. Mutta Mummon silmissä oli uusi katse. Se katse oli poissaoleva ja kaukaisuuteen katsova – tyhjä. Se katse tuli aina välillä ja kun se tuli, Mummo sanoi: "Mun mielestä mä oon jo eläny tarpeeksi. Kyllä tää jo riittäis. Ei mulla oo enää mitään odotettavaa." Ei siihen osaa sanoa oikein mitään. Mitä odotettavaa Mummolla muka on? Eikö hän ole jo elänyt tarpeeksi? Eikö riitä jo? Kyllä minusta riittää. Mutta ei niin voi sanoa Mummolle. On pakko yrittää piristää ja valaa uskoa siihen, että kyllä Mummon elämällä vielä on merkitystä. Puhuin tulevista sukupolvista, uusista vauvoista ja niiden elämän seuraamisesta. Puhuin hetkistä ja hetkessä elämisestä. Mutta en keksinyt mitään sellaista asiaa jota Mummo voisi odottaa. En yhtä ainutta.

Mummon alakulo tarttuu. Tulin surulliseksi Mummon puolesta. Katselin häntä kun söimme lounasta palvelutalon ruokalassa, tarkkailin. Sitten katselin muita vanhuksia ja mietin, että onpa kirottua kun Mummo on pitänyt itsestään niin hyvä huolta fyysisesti. Mummo näytti moneen asuintoveriinsa verrattuna ihan hyvältä. Väsyneeltä kyllä, mutta myös siltä että jaksaa vielä fyysisesti vaikka mitä.

Äitini on jo jonkin aikaa sanonut, että hänestä tuntuu siltä, että Mummo hiipuu. Hän ei vaan tiedä hiipuuko Mummo kohti sairautta vai kohti kuolemaa. Eilen minäkin aavistin tuon hiipumisen. Oli surullista katsella Mummoa joka söi hitaasti ja hieman tylsistyneen näköisenä. Unohtui välillä tuijottamaan kaukaisuuteen ja jatkoi syömistä kun muistutin lautasesta edessä. Siinä näyssä oli jotain kovin kovin surullista.