Mummo kuoli pääsiäisenä. Kuolema oli monella tapaa toivottu, mutta pääsi silti yllättämään. Mummo kuoli palvelutalon kotiinsa perusterveenä, jos ei Alzheimeria lasketa, ilman yhtäkään päivää sairaalassa. Todennäköisesti sydän petti. Hoitaja löysi Mummon aamukäynnin yhteydessä Mummon omasta nojatuolista. Siinä hän oli neljä vuotta istunut katsomassa televisiota. Tuoli oli kyllä paljon sitäkin vanhempi ja kulkenut Mummon mukana pitkän matkan.

Menin äidin mukana palvelutaloon ja saavuimme sinne kun kuolemansyyntutkijat olivat vielä paikalla. Näimme siis Mummon sellaisena kuin hänet löydettiin. Kuolema on loppujen lopuksi aika brutaali ja ei niin kaunista katseltavaa, mutta toisaalta kun näki kaiken siinä kunnossa kun Mummon kuoleman hetkellä oli ollut, ei jäänyt paljon kysymyksiä.

Istuimme äidin kanssa koko päivän Mummon luona. Hänet pestiin ja pedattiin sänkyyn muiden sukulaisetn hyvästeltäväksi. Istuimme Mummon pienessä kaksiossa Mummon ruumis seuranamme, kun lähisuku kävi vielä hyvästelemässä hänet. Mummon löytänyt hoitaja oli liikuttunut, mutta hoito työnsä urhoolisesti ja oli meille omaisille aivan mahtava. Kiitos vielä kerran.

Muistot tuosta päivästä ovat epätodelliset. Itse asiassa koko Mummon kuolema tuntuu epätodelliselta. Itkin yhden illan ja yhden aamun ja sitten itku loppui. Nyt mietin koska suru iskee päälle. Enkö ole vielä sisäistänyt Mummon kuolemaa? Miten ylipäätään surraan menetystä joka on tapahtunut osissa? Ensin menetimme Mummon persoonan ja nyt loputkin Mummosta. Ja kaiken keskellä tuntuu käsittämättömältä koko ajatus, ettei Mummoa enää ole.

Suru tulee puuskissa ja tiedän, että seuraavan vuoden aikana tulee hetkiä jolloin suru pyyhkii ylitseni. Koko ensi kesän teemme varmasti surutyötä mökillä, sillä niin voimallisesti Mummo liittyy mökkiimme. Syksyllä on Mummon syntymäpäivien aika ja niitä on aina vietetty. Joulusta tulee tänän vuonna itkun täyteinen, kun käymme haudoilla eikä Mummo ole kanssamme viettämässä joulua, vaan nimenä hautakivessä.

Mutta ensin on selviydyttävä hautajaisista.