Mummo istuu ruokapöydässä. Hän haluaa aina istua selkä seinää vasten ja ihailla maisemia kun istumme verannalla syömässä. Kun ruoka on syöty Mummon katse nousee lautasesta ja suuntaa järvelle. Vastapäätä on niemi ja kalliot, Napoleonkalliot. Nimensä kallio on saanut sinne haudatun kissan mukaan. Kukaan muu järvellä tuskin kutsuu niemen kallioita sillä nimellä, mutta Mummo kutsuu.

Mummon katse alkaa kiinnittyä kallioihin ja tarkentua.

- Hei, tuolla niemessä on joku. Eikö olekin?

Katsomatta tiedän ettei siellä ketään ole.

-Ei Mummo, siellä ei ole ketään.

Mummo tarkentaa katsettaan entisestään.

- On on. Kato nyt. Nyt se kiipeää ylöspäin. Ja venekin siellä on. Ei kun ei, se olikin koivun oksa, Mummo naurahtaa.

Vähän ajan päästä Mummo jatkaa.

-Ei kato kyllä siellä joku on. Katso nyt, ihan varmasti on. 

Joka kerran totean, että minun on tarkistettava asia. Kerran tai kaksi kesässä, joku todella on mennyt niemeen. Mutta silloin asiaa ei tarvitse edes pohtia, sen näkee niin selvästi. Käännän katseeni ja näen tyhjän kallion.

-Ei siellä Mummo ole ketään, taaskaan.

Mutta Mummo on sitkeä. Hän ei usko vaikka kaikki pöydässä olevat silmäparit ovat tarkistaneet niemen, eikä kukaan muu näe ketään. Mummo naureskelee, että muut ovat väärässä ja hän ainoana vain näkee niemeen asti. Muut ovat kaikki Mummoa usean vuosikymmenen nuorempia, osa lapsia. 

Tällaista meillä on mökillä. Tämä keskustelu on käyty tänä kesänä arviolta ainakin viisikymmentä kertaa. Se käydään useamman kerran ruokailun aikana. Ja kun mukaan lasketaan edelliset kesät on keskustelu minulle vähän liiankin tuttu. Mutta ainakin Mummo on hyvällä tuulella, paitsi kun sataa ja on kylmä. Mutta silloin auttaa onneksi sauna. Vielä puolitoista viikkoa, sitten on pakollinen Mummon mökkeily tältä kesältä suoritettu. Sitten pidetään lomaa Mummosta ja loppukesästä vielä muutaman kerran vietetään viikonloppua mökillä Mummon kanssa.