Näin unta.

Olimme unessa menossa tapaamaan Mummoa, hänen vanhaan kotiinsa. Kun olimme matkalla ja odotimme ison tien kohdalla, että valo vaihtuisi punaisesta vihreäksi, näimme Mummon toisella puolella katua. Hänellä oli kädessään kassi ja hän näytti kovin touhukkaalta. Mummo alkoi ylittää katua, vaikka valot olivat punaiset. Hän katsoi kyllä ohi meneviä autoja ja yritti väistää, mutta meinasi silti jäädä alle. Ei sitten kuitenkaan jäänyt.

Kun Mummo pääsi meidän kohdallemme hän ei meinannut malttaa pysähtyä. Kiireessä vain totesi, että kiva nähdä, täytyy mennä, nähdään kohta. Ja niin Mummo, joka oli tulossa tapaamaan meitä, ohitti meidät tiellä ja jatkoi matkaansa mennäkseen tapaamaan meitä.

Näin ei ole oikeasti vielä käynyt, mutta voisi ihan helposti käydä. Mummo on epävarma kaikesta. Puoleen vuoteen hän ei ole soittanut äidilleni, mutta yhtenä päivänä soitti ainakin kahdesti. Kysyi mitä tänään tapahtuu, pitääkö mennä jonnekin? Onko jonkun synttärit? Joulun aika oli Mummolle aikamoista pyöritystä. Ensin istutaan koko syksy pitkälsi tyksin asunnossa ja sitten yhtäkkiä raahataan sinne ja raahaataan tänne ja tavataan se ihminen ja tavataan tämä ihminen. Ja puhelua edeltävänä päivänä olimme olleet serkulla viettämässä syntymäpäiviä. Mummon muisti on hyvin epämääräinen, mutta jotkut asiat jäävät päähän, ainakin sinne päin.

Arki alkaa taas ja minun Mummoviikkoni on ensi viikolla. Mitäköhän sitä keksisi, ettei tarvitse vain istua kuuntelemassa masentunutta Mummoa. Jos ilma olisi hyvä, voisimme mennä kävelyllä ihastelemaan kauniita lumisia maiesmia. Voi kun se onnistuisi.